Saksan vaalien jälkeen näkymä on aivan toisenlainen. Euroopan demaripääministerien lajille on käynyt kuin merikotkalle Suomessa. Tehokkaiden pelastustoimien jälkeen laji on taas elinvoimainen. Tosin Saksassa SPD on vasta voittanut vaalit. Pitäisi voittaa vielä hallitusneuvottelutkin, mikä saattaa olla vaaleja haastavampi tehtävä. Saksan puolueet eivät ole tunnettuja kompromissihakuisuudesta.

Saksan vaaleja kommentoineet asiantuntijat ja poliitikot laidasta laitaan ovat korostaneet vaalituloksen merkitsevän vakautta ja jatkuvuutta, ei juurikaan muutosta. Tämä on aika erikoista, kun tarkastelee pelkkiä kylmiä numeroita. Pitkäaikainen valtapuolue kristillisdemokraattien CDU/CSU otti lukua peräti 9 prosenttiyksikön rökäletappion muodossa. Sosialidemokraatit taas etenivät 5 pinnaa. Harvoin tällaisten heilahtelujen jälkeen voi sanoa, ettei mikään muuttunut.

Muuttumattomuus-arviolla on kyllä perusteensa. SPD:n kansleriehdokas Olaf Scholz oli Angela Merkelin suuressa koalitiossa varakansleri ja valtiovarainministeri. Monet saksalaiset näkivät hänet Merkelin kaltaisena, ja siksi ”Muttin” luontevana seuraajana. Tämäkään ajatus ei ole kaukaa haettu. Parissa edellisissä vaaleissa CDU voitti yksinomaan Angela Merkelin ansiosta. Merkel otti hapen pois sosialidemokraateilta tulemalla myös poliittisella linjallaan hyvin lähelle heitä. CDU:n kupla puhkesi, kun Merkel ei ollut enää ehdolla. Lisävauhtia alaspäin antoi kanleriehdokas Armin Laschet mokailuillaan.

Pitkästä hallitusvastuusta huolimatta Saksan sosialidemokraatit rypivät pohjamudissa lähes koko 2000-luvun. SPD:n edellinen liittokansleri Gerhard Schröder lanseerasi omalla kaudellaan kuuluisat Hartz-reformit, joilla kyllä Saksan talous sai vahvaa buustia mutta samalla tuli luotua halpatyömarkkinat. Tästä hyvästä SPD sai kyytiä kannattajiltaan, jotka eivät ilmeisesti vieläkään ole antaneet anteeksi Schröderin temppua.

Olaf Scholz osannee välttää vastaavaa virhettä kun kokemusta on. Hänhän oli Schröderin valtakaudella SPD:n puoluesihteeri.

Osallistuminen Angela Merkelin ”suureen koalitioon” ei sekään erityisesti nostanut SPD:n osakkeita. Vastuu sälytettiin viime kädessä puolueen koko jäsenistölle, kun hallitukseen lähdöstä järjestettiin jäsenäänestys. Luultavasti SPD:n jäsenet ajattelivat pelastavansa maan hallituskriisiltä, ei niinkään puoluettaan kannatuskadolta.

Olaf Scholzin maltillisesta hahmosta huolimatta vaalikeskustelun aikana ja sen jälkeenkin on nostettu esiin sosialismin pelko. Suomessakin on viitattu kansleriehdokkaan takana lymyävään SPD:n puoluejohtoon. Scholzhan ei ole puolueensa puheenjohtaja vaan tehtävä on modernilla tavalla jaettu kahdelle henkilölle. SPD:n nykyistä puheenjohtajista Saskia Esken on osallistunut vasemmistolaisten liittopäiväedustajien yhteisrientoihin ja Norbert Walter-Borjans puolestaan on tukenut ilmiantajia, joiden vuotamien sveitsiläispankkien tilitetojen avulla paljastettiin saksalaisia veronkiertäjiä. Tämähän on oikeiston mielestä arveluttavaa toimintaa, melkein sosialismia.

Saksan demarien nykylinjaa ilmentää ehkä sekin, että puolue erosi näyttävästi Sosialistisesta internationaalista vuonna 2013 ja perusti yhdessä pohjoismaisten veljespuolueiden kanssa uuden kansainvälisen sosialidemokraattien yhteistyöorganisaation, nimeltään Progressive Alliance.

Internationaali suhtautui saksalaisten mielestä turhan lepsusti demokraattisesta sosialismista etääntyneisiin jäsenpuolueisiinsa. Jälkeenpäin SI on hiukan ryhdistäytynyt ja erotti jäsenyydestä esimerkiksi Nicaraguan sandinistipuolueen, jonka johtaja Daniel Ortega ilmeisesti vaimonsa yllyttämänä ryhtyi diktaattoriksi.

Alunperin eurooppalaisvetoinen Progressive Alliance on tähän mennessä koonnut joukkoonsa merkittäviä toimijoita, esimerkiksi Yhdysvaltojen demokraattipuolueen.

Toki SPD:llä, Bebelin, Kautskyn ja Bernsteinin puolueella on hienot sosialistiset juurensa. Puolueen vieläkin ilmestyvän Vorwärts-lehden ensimmäisiä kirjoittajia oli muuan Friedrich Engels.

Perinteitä siis on. Niitä on myös ääri-ilmiöiden vastustamisessa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tunnetuksi tuli SPD:n puolustusministeri Gustaf Noske, jonka myötävaikutuksella silloinen hallitus kohtuullisen brutaalisti torjui kommunistien kapinaliikkeen. Nosken maine oli kommunistisessa tarinaperinteessä niin mittava, että minutkin nimettiin ”noskeksi” kun koulussa 1970-luvulla puhuttiin politiikkaa ja valmistauduttiin kouluneuvostovaaleihin.

Muistettakoon myös, että 1930-luvulla SPD oli Reichstagin ainoa puolue, joka äänesti Hitlerin vallanottoa vastaan. Valitettavasti äänestys päättyi demarien tappioon. Sotien jälkeen Saksan sosialidemokraatit ja liittokansleri Willy Brandt ottivat maailmanpolitiikassa johtoaseman kylmän sodan liennyttäjinä.

Jos Olaf Scholzista tulee Saksan seuraava liittokansleri, hänellä aika monta paria suuria saappaita, joihin astua.

Kirjoitus on julkaistu ensin Wanhojen Toverien verkkosivuilla.