Ukrainaa tukeva länsi toistelee, ettei Venäjä saa voittaa sotaansa. Mutta millainen Ukrainan voitto kelpaisi lännelle sodan lopputulokseksi – siitä ei ole yhtenäistä näkemystä.

Juhani Pihlajamaa

Sotaa käydään Ukrainassa joka päivä. On käyty jo vuodesta 2014 alkaen, suurin tappioin molemmin puolin.

Jokaisessa konfliktissa on toivottuja tai oletettuja loppuasetelmia, ja ne liittyvät läheisesti sodan tappioihin. Joitain tappioita voidaan sietää, mikäli niillä päästään voitoksi katsottuun lopputulemaan.

Liian kalliiksi käyvät Pyrrhoksen voitot taas johtavat voittajatkin aikanaan tappiolliseen lopputulokseen – ja tätä länsimaat tuntuvat tällä hetkellä Ukrainassa pelkäävän.

VOITTAMISTA määriteltäessä pitäisi aina tietää, mikä oli vastustajan todellinen tavoite kaikkien informaatioharhautusten tai asioita parhain päin selittävän narratiivin takana.

Venäjän strateginen tavoite talvella 2022, lyhyesti kiteyttäen, saattoi olla Ukrainan täydellinen alistaminen Moskovan valtapiiriin. Sen Kreml on tällä hetkellä hävinnyt, mutta se ei tunnu Putinia haittaavan.

Ukrainan strategia on ollut helpompi hahmottaa: itsemääräämisoikeuden ja kansallisen olemassaolon säilyttäminen. Siinä Ukraina on tähän asti voittanut.

Lisää aiheesta

Janne Riiheläinen: Luotatteko, että Venäjä pystyisi aidosti sitoutumaan rauhantekoon Ukrainassa – ilman revanssin halua?

Mutta mikä on Ukrainaa tukevan länsiliittouman strategia, mitä me katsomme voitoksi?

Monet länsimaat näyttävät tulkitsevan Ukrainan sodan tilannetta varsin mekaanisesti tappiolukujen kautta.

[Tämä on tuttua lähihistoriasta. Vietnamin sodassa Yhdysvaltain asevoimat ja sodanjohto piti menestyksen mittarina body countia: kuinka monta vastustajaa omat joukot olivat tällä viikolla surmanneet. Niin kauan kun uutisissa lueteltu suhdeluku omien ja vihollisten ruumiiden välillä oli ”riittävän iso”, sotaa mainostettiin voittoisana. Sodan todellisesta sujumisesta luku ei kertonut mitään.]

Monet länsimaat näyttävät tulkitsevan Ukrainan sodan tilannetta varsin mekaanisesti tappiolukujen kautta.

Tätä ajattelutapaa ruokkii Ukrainakin. Se julkaisee lähes reaaliajassa kumulatiivista tilastoa venäläisjoukkojen kaatuneiden määristä ja tuhotusta kalustosta.

Venäjä puolestaan kertoo jotain satunnaisia lukuja yksittäisistä taktisista tilanteista, etenemisistä tai rintamalinjojen muutoksista.

Kumpikaan ei suoraan kerro omista tappioistaan edes yleisellä tasolla, saati mitä ne merkitsevät maan kestokyvylle.

Voidaan pitää kohtuullisena arviona, että Venäjä on menettänyt noin 300 000 sotilasta, ja Ukraina ehkä kolmasosan siitä. Se on järkyttävä määrä ihmishenkiä runsaassa puolessatoista vuodessa.

Ja tämän lisäksi täytyy ottaa huomioon myös Ukrainan siviiliuhrit, Venäjälle kaapatut lapset, kotinsa jättämään joutuneet ihmiset, kaikki valtava tuho infrastruktuurille. Tätä kun pysähtyy miettimään, ahdistuu väistämättäkin.

Pelkkä kaatuneiden tai haavoittuneiden määrä ei tässäkään sodassa ole vertailukelpoinen tieto.

Venäjälle ihmishenkien haaskaus, vankien ja köyhien vähemmistökansojen varusmiesten tapattaminen maksaa vähemmän kuin Ukrainalle.

Koulutettujen, ammattitaitoisten ja siviilielämästä jo paikkansa hankkineiden ihmisten menettäminen satuttaa Ukrainan kansantaloutta ja yhteiskuntaa, ja tämä vuoto jatkuu koko ajan.

VOIN varmuudella sanoa, että lännen antama – olkoonkin ennennäkemättömän laaja – tuki Ukrainalle ei ole vielä ollut sodan lopettamisen kannalta läheskään riittävää.

EU:n ja Yhdysvaltojen strategia Ukrainan tukemiseen perustuu iskulauseeseen ”Ukraina ei saa hävitä, Venäjä ei saa voittaa.”

Hokeman takana ei tunnu kuitenkaan olevan yhtenäistä näkemystä siitä, mikä oikein on sodassa meidän haluamamme loppuasetelma, ja miten siihen pitäisi päätyä. Sitä joko ei ole määritelty tai siitä ei ole kyetty viestimään tarpeeksi selkeästi.

Tyhjää täynnä oleva slogan on huono loppuasetelma.

Ennen kuin parempaakaan on keksitty, länsi antaa Ukrainalle sotilaallista tukea tipoittain, toivoo parasta ja katsoo mihin se riittää.

KONKREETTINEN esimerkki tästä poliittis-taloudellisesta päättämättömyydestä on monien EU-maiden hidastelu ammus- ja asetuotannossa. Mediassa puhutaan lähes päivittäin tuotannon kiihdyttämisen, joissain maissa vasta aloittamisenkin tarpeesta.

Ukrainan sotakokemukset ovat opettaneet, että tämän tyyppisessä sodassa ammuskulutus on valtava niin puolustuksessa kuin hyökkäyksessäkin. Nato-maiden pitäisi täydentää myös omat varastonsa.

Venäjä sen sijaan ei ole aikaillut, vaan on komentanut teollisuuttaan sotatalouden suuntaan. Tuotanto toimii, ja raaka-aineita ja asemateriaalia hankitaan niiltä markkinoilta joilta sitä suostutaan Venäjälle myymään.

Tietysti länsiliittouman resurssit ovat Venäjää suuremmat ja tuotannon laadunvalvontakin parempaa. Mutta teoreettisilla tuotantokapasiteeteilla ei ole mitään virkaa, jos valtiot eivät tee tilauksia eikä tehtaista tule ulos lopputuotteita.

Karkeastikin tehty kranaatti on nimittäin rintamalla hyödyllisempi kuin ei kranaattia lainkaan.

Ja jos EU-maat hidastelivat päivänselvän tarpeen eli ammustuotannon kasvattamisen kanssa, huomaavatko ne miten asiantuntijat varoittavat jo seuraavasta uhasta: Ukrainan ja Venäjän rintamalinjojen jähmettymisestä asemasodaksi.

Ukrainalaisilla ei ole pienintäkään epäilystä siitä, miten karmeat seuraukset Venäjän toivomalla jäätyneen konfliktin taktiikalla olisi.

Nyt tähän ehtisi vielä vaikuttaa – enkä kerta kaikkiaan ymmärrä miksei länsi nyt toimi.