Aikoinaan 1980-luvulla maailmanloppu ydinsodassa tuntui ikävän mahdolliselta. Pelle lauloi Euroopan valoista ja valtavat asevoimat rautaesiripun molemmin puolin olivat valmiita käymään toistensa kimppuun. Sota ei voinut olla vaihtoehto, sillä se tarkoitti kaiken loppua.

Sitten Neuvostoliitto romahti, tehden sen vieläpä loppujen lopuksi hyvin kauniisti. Sisältä mädäntyneiden imperiumien romahduksista ei yleensä ole maailmanhistoriassa näin vähällä selvitty.

Suomi vapautui YYA-sopimuksesta, mutta päätti jättää länsi-integraation Euroopan unionin jäsenyyteen. Suhteita Neuvostoliiton seuraajavaltioon Venäjään rakennettiin ja ylläpidettiin huolella, vaikkei suhde itänaapuriin enää ollutkaan se ylivoimaisen elintärkeä kysymys.

Kansallinen puolustus, länsi-integraatio, toimiva Venäjä-suhde ja kansainvälinen järjestelmä olivat Niinistön neljä pilaria, joita säätämällä hän uskoi Suomen turvallisuuden pysyvän tasapainossa.

Suomessa laskelma niin kansalaisten kuin päättäjien tasolla oli siinä tilanteessa hyvin yksinkertainen: Venäjä on ja hyvin todennäköisesti myös pysyy lähitulevaisuudessa hyvin vaarallisena naapureilleen.

Vladimir Putinin toimintaa ohjaa ajatus Venäjän suuruudesta ja oikeudesta rakentaa etupiiriä. Ei pyrkimyksestä yhteisten etujen etsimiseen tai sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen edistämiseen.

Suomi ja suomalaiset halusivat siis liittyä Natoon, koska eivät voineet luottaa Venäjään.

Suomalaisten päät kääntänyt sota jatkuu edelleen. Ukrainan paljon odotettu vastahyökkäys ei ole saavuttanut suuria voittoja. Menestystä kyllä on tullut, mutta suhteellisen vähän ja kovalla hinnalla. Venäläiset ovat kaivautuneet syvälle Ukrainan viljavaan maaperään ja kylväneet pellot täyteen miinoja.

Mutta ratkaisevin tekijä lienee kuitenkin ollut Venäjän halukkuus uhrata sotilaitaan valtavia määriä. Varovaisimmatkin arviot Venäjän kaatuneista ovat jo kuusinumeroisia. Venäjä uhraa tunnottomasti niin omiaan kuin muitakin ihmisiä saavuttaakseen valtapoliittisia päämääriään.

Samaan aikaan Venäjä rakentaa kansantalouttaan ja tuotantoaan kestämään pitkää sotaa. Putinille häviö sodassa ei ole vaihtoehto, sillä se todennäköisesti tarkoittaisi hänen valtansa loppua. Hän on valmis tappamaan ja tapattamaan niin ukrainalaisia kuin omiaankin. Ehkä myös muita.

SODAN kääntyminen taas uuteen talveen, Ukrainan vastahyökkäyksen vähäinen menestys, sotaväsymys ja Venäjän hievahtamattomuus ovat saaneet jotkut vihjailemaan Ukrainalle rauhan hieromisesta Venäjän kanssa.

Ukrainalaiset ovat kuitenkin juuri sen saman arvion äärellä kuin suomalaiset olivat Nato-jäsenyyden kanssa: voiko edes kohtuullisesti luottaa nykyisen kaltaisen Venäjän sitoutuvan rauhaan. Vastauskin on sama kuin suomalaisilla. Ei voi.

On aivan hirveää sanoa, että sota on nyt parempi vaihtoehto kuin hätäinen rauha. Mutta siltä se nyt näyttää. Me pääsemme helpolla, sillä sotimisesta ja kuolemisesta huolehtivat ukrainalaiset.

Niin kauan kun he ovat valmiita siihen, kannattaa meidän jo ihan itsekkäistäkin syistä tukea heitä mahdollisimman paljon.

Niin kauan kun Venäjällä valtaa pitää naapurimaitaan alistamaan pyrkivä diktaattori, valtio säteilee sotaa, väkivaltaa ja turvattomuutta ympärilleen.

Joku kaunis päivä näin ei enää ole, mutta siihen saattaa kulua pitkäänkin. Siihen asti on jaksettava.