Keskiviikkona alkaneen Kuopio tanssii ja soi-festivaalin teemana on väljästi unelmointi paremmasta tulevaisuudesta sekä yhteiskunnan että yksilön näkökulmasta.

Kumpikin aloitusillan esityksistä käsitteli festivaaliteemaa ehkä enemmän yhteiskunnallisesti. mutta yksilöäkään unohtamatta.

Häikäisevän valkoinen ”puuvilla”silppu peitti Musiikkikeskuksen näyttämöä yleisön saapuessa saliin. Tällaiselta orjatyöläisten täyttämältä puuvillapellolta alkoi burkinafasolaisen Salia Sanoun teos D’un rêve, joka kuvaa eriarvoisuutta, toiseutta sekä toisaalta väljästi mustien historiaa pelloilta showmaailmaan. Mutta ennen kaikkea se kuvaa unelmaa tasa-arvoisesta yhteisöstä erillisen ja yksinäisen yhdessä tekemisen sijasta.

Teoksen yhtenä lähtökohtana onkin ollut Martin Luther Kingin ikoninen I have a dream -puhe vuodelta 1963. Esityksen alkupuolella myös nähdään muutamia filmin pätkiä sen ajan mielenosoituksista Amerikassa. Toinen teoksen kummi on ollut pandemia-aika, jonka aiheuttama eristyneisyys kirkasti Sanoulle sekä yhteisöllisyyden että yhdessä koetun laulun ja tanssin merkityksen.

Tanssi ja laulu kantoivatkin upeasti Sanoun tanssiryhmän Compagnie Movements perpétuelin esitystä alun tummista sävyistä riemukkaaseen ja hersyvään loppuun. Laulajat olivat lavalla yhdessä tanssijoiden kanssa ja osallistuivat myös itse tanssiin kuin myös tanssijat lauluihin.

Koska laulujen tekstit paria poikkeusta lukuun ottamatta ovat ranskaa, yleisön oli aluksi ehkä hiukan vaikea eläytyä mukaan tapahtumiin, mutta viimeistään Dominique Magloiren huikaiseva a capella -tulkinta Kingin puheen kanssa yhtä ikonisesta We shall overcome -laulusta sai katsomon repeämään. Sen jälkeen saman aikakauden Broadway-tyylistä show-meininkiä mukailevaksi muuttunut esitys kirvoitti yleisöstä useampiakin väliaplodeja.

Vaikka esityksen alkuasetelma oli vakava, koko teoksen päätunnelmaksi nousivat laulun ja tanssin ilo ja voima. Ja juuri näin päin. Vaikka tanssijat olivat monipuolisia ja taitavia ja heidän tanssiaan oli ilo katsoa, niin tällä kertaa laulu nousi himpun verran vaikuttavammaksi. Sen verran upeita laulajia ja tulkitsijoita Magloiren lisäksi Ange Fandoh ja Virginie Hombel olivat.

Sanou yhdisti koreografiassaan hienosti niin afrikkalaisen tanssin, nykytanssin kuin showtanssin liikekielet. Eri liike-elementit erottuivat, mutta sulautuivat silti sujuvaksi ja yhtenäiseksi koreografiseksi kokonaisuudeksi.

Kongolaisen Lokua Kanzan puuvillapelto-osuuteen säveltämät tunnelmalliset laulut toivat mieleen gospel-musiikin. Show-maailmassa tunnelma muuttuikin sitten täysin ja musiikki soi juuri niin riehakkaana ja vauhdikkaana kuin tyyliin kuuluu.

Yhtä tyylitietoisia olivat Mathieu Lorry Dupuyn lavastus ja Mathilde Possozin puvut, jotka vaihtuivat alun yksinkertaisuudesta värikkäiksi ja kimaltaviksi.

D’un rêve oli erinomainen aloitus tämän vuotiselle Tanssiviikolle ja toteutti hyvin sen teemoja tasa-arvon tärkeydestä ja yhteisöllisyyden voimasta sortumatta piiruakaan ryppyotsaisuuteen.

ODOTUKSET AVAUSILLAN jälkimmäistä esitystä, brasilialaisen Grupo de Ruan perustajan Bruno Beltrãon New Creationia kohtaan olivat melkoisen suuret. Vuodesta 2002 festivaalilta toiseen kiertänyt kehuttu ryhmä, jonka kansainvälisesti palkittu, hip hopin uudistajana pidetty koreografi ei etukäteen halunnut kertoa esityksestään enempää kuin mitä käsiohjelmassa niukasti sanottiin. Esitys, jota kuvattiin äärimmäisen fyysiseksi, vahvasti poliittiseksi kommentiksi Brasilian nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Valitettavasti odotukset eivät aivan täyttyneet.

Grupo de Rua: New Creation (Kuva Wonge Bergmann)

Tanssijat osoittautuivat kyllä loistaviksi, kun he vähitellen esityksen edetessä pääsivät näyttämään taitojaan. Kymmenhenkisen ryhmän jokainen jäsen oli teknisesti vahva ja energinen ja he hallitsivat vaivatta hip hopin eri tyylejä, vaikkakin jokaisella oli selvästi myös omin lajinsa.

Teoksena esitystä voisi parhaiten kuvailla sanalla outo, joka toki saattoi olla Beltrãon päämääränäkin. Koreografia koostui lähinnä nopeista ja lyhyistä yksittäisistä kohtauksista, joilla ei tuntunut olevan kovin paljon tekemistä toistensa kanssa. Ihmiset kohtasivat hetken pareittain tai muutaman hengen ryhmissä ja erosivat jälleen. Toisinaan he liikkuivat yksinään eri puolilla näyttämöä hieman päämäärättömän oloisesti.

Etukäteen kerrottua hip hopin ja nykytanssin välistä vuoropuhelua en esityksestä oikein löytänyt, ellei sellaiseksi halua tulkita runsasta kävelyä, jota katkottiin tai joka päättyi johonkin hip hopin liikesarjaan tai asentoon.

Visuaalisesti esityksen oikeastaan ainoa elementti olivat Renato Machadon valot. Ne vain olivat suurimmaksi osaksi joko yksittäisiä valosuunnikkaita lattialla tai sitten niin hämäriä, että oli vaikea erottaa tanssijoiden työskentelyä. Myös Marcelo Sommerin hip hop-tyyliset pääasiassa mustavalkoiset asut hukkuivat välillä näyttämön puolipimeyteen.

Lucas Marcierin ja Jonathan Uliel Saldanhan luoma äänimaailma koostui pääasiassa erilaisista katu- ja hälyäänistä, jota välillä ryyditti viiltävä musiikkiosuus.

Voi olla, että brasilialaisessa nykytodellisuudessa elävä ja erityisesti nuori löysi New Creationista huomattavasti enemmän ja toisenlaisia kosketuspintoja. Minulle teos näyttäytyi jonkinlaisena epämääräisenä dystopiana, jossa ihmiset säntäilivät ympäriinsä. Tuli tunne, että sanomisen tarve oli tällä kertaa niin suuri, että aikaa ei ollut maltettu antaa esityksen harkitummalle sisällölliselle ja taiteelliselle kehittymiselle.