Mitä pidemmälle viikko eteni, sitä vähemmän esitykset tuntuivat olevan nimetyn teeman kanssa tekemisissä. Ennemminkin niissä korostuivat ihan muut asiat. Onko festivaalilla sitten oltava joku teema, on ihan oma keskustelunsa, johon en nyt paneudu.

Viikon kaksi viimeistä vierasta eivät olisi voineet enempää toisistaan erota. Kummallakin oli ansionsa, mutta kyllä selvästi enemmän niin sisällöllisesti kuin esityksellisestikin minuun jätti vaikutuksen Cristina Morganti.

CRISTINA MORGANTI on italialainen, Saksassa asuva tanssija ja koreografi, joka jo yli kymmenvuotisen freelancer uransa ohella tunnetaan myös entisenä Pina Bauschin Tanztheater Wuppertalin soolotanssijana.

Viimeiset vuodet ja erityisesti pandemiakausi näyttävät olleen Morgantille lähes jatkuvaa katastrofiaikaa. Ensin loppuivat kaikki työt. Sitten hänen molemmat vanhempansa sairastuivat ja kuolivat, eivätkä voimassa olleet rajoitukset mitenkään helpottaneet tilannetta, päinvastoin. Myös parisuhteeseen tuli kriisejä. Ja kun pandemian myötä niin työt kuin koko muukin elämä tuntuivat siirtyvän pelkästään verkkoon, lopputuloksena oli niin ammatillinen kuin henkilökohtainenkin kriisi.

Koreografina ja esiintyjänä Morganti päätti purkaa tilannetta tekemällä sooloteoksen sekä itsensä vuoksi että siksi, että tapahtumissa oli varmasti yhtymäkohtia myös monen muun kokemukseen.

Aika rankasta lähtökohdastaan huolimatta Behind the Light on räiskyvä ja riemastuttava esitys. Morgantilla on armoitettu kyky olla hurmaavan itseironinen sekä luoda rento ja luonteva suhde katsojaan. Hän osaa ja uskaltaa käyttää koko tunneskaalaa räjähtävästä raivosta kyyneleitä pidättelevään suruun iloa ja naurua unohtamatta. Huutia saavat niin ulkonäkökysymykset kuin mielenhallinta- ja meditaatio-ohjeet ja jopa kiertuejärjestelyjen vaatimukset.

Morganti panee itsensä täysillä likoon, mutta säilyttää silti koko ajan hallinnan tapahtumista. Missään vaiheessa ei tule tirkistelevä olo. Ei edes silloin, kun hän videolla karjuu tuskasta ja raivosta.

Connie Pranteran ja Alessando Di Fraian tekemät videot ovat muutenkin tärkeä osa kokonaisuutta. Ne toistavat ja tukevat näyttämötapahtumia, mutta tuovat niihin myös koomisia sävyjä. Samaa voi sanoa myös Di Fraian koostamasta ääni- ja musiikkimaailmasta, joka ulottuu oopperasta elektroniseen nykymusiikkiin. Morganti puhuu, laulaa, ilmehtii ja tietysti myös tanssii toisiaan kaleidoskooppimaisesti seuraavissa kohtauksissa saumattomassa vuoropuhelussa videon ja musiikin kanssa.

Behind the Light on vahvasti henkilökohtainen, mutta samalla erittäin universaali teos. Se valaa uskoa siihen, että vaikeista kokemuksista pääsee eteenpäin ja kohti valoisampaa elämää. Esitys on kutkuttavan hauska, mutta pinnan alla kulkee koko ajan vahva vakavampi juonne. Siis erinomaista esitysterapiaa niin yleisölle kuin tekijälleenkin.

TANSSIVIIKON VIIMEINEN vieras tuli Tanskasta. Kammerballetten on vuonna 2018 perustettu ryhmä, joka yhdistää kamarimusiikkia ja nykybalettia. Ryhmän taustalla on pianisti Alexander McKenzien johtama Trio Vitruvi, jossa McKenzien lisäksi soittavat viulisti Niklas Walentin ja sellisti Jacob la Cour. Tanssijat ovat joko free lancereita tai Tanskan kuninkaallisen baletin tanssijoita.

Kammerballettenin ideana on tilata eri koreografeilta pienoisteosten kantaesityksiä, joissa tietenkin on aina elävä musiikki. Musiikkina on joko perinteisiä klassisia teoksia, niiden osia tai McKenzien uusia sävellyksiä.

Runsaasti kiertävä ryhmä toi Kuopioon kuusi pienoiskoreografiaa, joista kaksi oli kantaesityksiä. Sen lisäksi kuultiin lyhyet teokset Ravelilta ja Rahmaninovilta.

Nykytanssin ja nykybaletin raja voi olla veteen piirretty viiva. Minä miellän, että silloin kun naistanssija käyttää kärkitossuja, kyseessä on nykybaletti. Muulloin puhun nykytanssista, vaikka koreografin liikekieli selvästi pohjaisikin klassisen baletin tekniikkaan. Tällä jaottelulla illan esitykset Musiikkitalossa olivat yhtä lukuun ottamatta nykytanssia.

Illan aloittanut brasilialaisen Juliano Nunesin duetto Debussy (2022) tämän säveltäjän Clair de lune -teokseen oli kaunis ja soljuva, mutta ei oikein muuta. Vaikka Ève-Marie Dalcout ja Toon Lobach tanssivat sen moitteettomasti ja koreografiassakin oli särmää ja koukkuja, oli lopputulos jotenkin hengetön.

Kammerballetten Tanskasta esitti Kuopiossa kuusi pienoiskoreografiaa livemusiikin säestyksellä.

Nederlands Dans Theaterin entisen johtajan, koreografi Paul Lightfootin sooloteos Unspoken (2020) McKenzien musiikkiin sen sijaan sähköisti välittömästi näyttämön. Tanssija Sebastian Pico Haynesin intensiivinen ote oli sitäkin hämmästyttävämpi, kun koko esitys oli jouduttu luomaan etäyhteydellä. Myös teoksen aihe oli koskettava. Se oli Lightfootin tribuutti koronaan sen pahimpana aikana menehtyneelle isälleen. Upea esitys oli täynnä pidäteltyä energiaa ja liikkeellisesi tiukkaan viimeistelty.

Ranskalaisen Laura Arendin kantaesitysduetto Mary kahdelle naiselle Fauren teokseen Elegie oli lievästi sanottuna omituinen. Ensinnäkin katsoja joutui koko ajan jännittämään kompastuvatko Emma McKenzie ja Stephanie Chen Gundorph ylipitkiin tanssijan päästä varpaisiin peittäviin, häämekon mieleen tuoviin tyllihörhelöasuihinsa. Myös suurin osa koreografisesta liikekielestä tuntui katoavan puvustuksen uumeniin. Tanssijat tekivät minkä voivat, mutta ilman käsiohjelmaa ei esityksen aihe Napoleonin kirjeestä Ranskan keisarinna Joséphine de Beauharnaisille olisi tullut mieleen.

Toinen kantaesitys oli Toon Lobachin itselleen tekemä soolo And what force McKenzien välillä hyvinkin hakkaavaan pianomusiikkiin. Samaa hakkaavuutta ja runsaasti yllätyksellistä liikekieltä sisältänyt esitys oli ilman muuta illan toinen valopilkku Haynesin esittämän soolon lisäksi. Lobachin tanssissa oli yhtä aikaa sekä ilmavaa keveyttä että jännitteistä juurevuutta.

Tanskan kuninkaallisen baletin koreografin ja tanssijan Tobias Praetoriuksen koreografia Neue Bahnen (2022) oli illan ainoa nykybalettiesitys. Johannes Brahmsin Adagioon tehty teos käsitteli säveltäjän täyttymätöntä rakkautta parhaan ystävänsä vaimoon Clara Schumanniin. Alban Lendorfin ja Mayo Ariin teknisesti sujuvasti tanssima esitys oli perusnykybalettia. Sulavalinjaista ja henkevää, mutta ei oikein muuta muutamista näyttävistä nostoista huolimatta.

Illan päätti Lightfootin tummasävyinen ja jopa hivenen uhkaavan oloinen Selvportæt (2021) McKenzien musiikkiin. Teoksen inspiraationa oli kreikkalainen mytologia kolmesta kohtalottaresta, jotka kehräävät ihmisen elämänlankaa ja myös katkaisevat sen. Haynes, Lobach ja Mikaela Kelly olivat loistavia ja tarkkoja tanssijoita, joiden energia täytti vaivatta näyttämön.

Kokonaisuutena Kammerballettenin vierailu oli hivenen mitäänsanomaton. Hienosti esitettyä musiikkia ja erinomaisia tanssijoita, mutta ei mitään sellaista, jossa olisi ollut jotain mullistavaa uutta tai josta olisi tullut tunne, että tämä piti ehdottomasti nähdä.