Työväen Musiikkitapahtuma tarjosi jo keskiviikkona ikään kuin prologina Saarni Sirkuksen esityksen, jonka liput vietiin käsistä. Torstaina päästiin pääasian eli musiikin ääreen.

Rovaniemeläisen sirkuksen myötä festivaalin uudeksi esiintymisestradiksi saadun teltan musiikillisen tarjonnan pääsi korkkaamaan indiebändi Tammela 33100, joka postinumeronimensä mukaan tulee Tampereen keskustakaupunginosasta. Jo kymmenvuotiaaksi ehtineellä, ainakin folkrockista ja progesta inspiroituneelta poppoolta ei näytä puuttuvan itsetunoa (tai -ironiaa), sillä kahdeksan maissa alkanutta Valkeakosken keikkaansa Facebookissa mainostaessaan he kertoivat, että ”meitä lämmittelee klo 19 päälavalla muuan J. Karjalainen”.

Tammela 33100.

Siltä pohjalta Jukan on varmasti kiva tehdä keikoille biisilistoja, sillä koko kansan tuntemia hittejäkin piisaa jo muutaman normaalin festarisetin verran.

Tällä kertaa setin pituus oli tasan tunti, ja oli hämmästyttävää huomata, miten paljon Karjalainen sai siihen mahtumaan. Oli nykyisin harvemmin livenä kuultuja paloja (Kaksi lusikkaa, uran ensisingle Mustat lasit), oli sen kirkkaimman kultakauden superhittejä (Avaruuden ikkuna, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Hän, Villejä lupiineja) ja 2000-luvun Karjalais-helmiä (Mennyt mies, Aurinko nousee ilman sua).

Entisen copywriterin tiivistamistaidolla Karjalainen ehti kertoa soiton lomassa vielä mukavia tarinoita, kuten Lännen Jukka -saagaa Punaisen keinutuolin pohjiksi.

Edellisestä omasta J. Karjalainen -livekokemuksestani oli ehtinyt vierähtää 11 vuotta. Torstain keikka Koskissa palautti täysillä mieleen, kuinka hieno, aina läsnäoleva lauluntekijä J. on elävänä koettuna.

ERJA LYYTISEN kohdalla edellinen livetuntumani on paljon tuoreempi, itse asiassa Valkeakoskelta sekin, kun blueskuningatar veti toisen koronakesän ”tynkä-Musareilla” vuonna 2021 huiman keikan Apian ulkolavalla .

Erja Lyytinen.

Ehkä juuri tuon keikan muisto, johon liittyy pandemia-aikana kasautunut elävän musiikin kokemisen tarve ja myös artistin oma soittamisen ilo, kun yleisön eteen taas pääsi, aiheutti sen, että Lyytisen veto maistui nyt rutiininomaisemmalta ”ihan jees” -festarikeikalta. Toki esimerkiksi ässäbiisi Black Ocean pariminuuttisine polveilevine kitarasooloineen putosi taas komeasti, mutta muuten tämä vähän myöhässä alkanut keikka ei uponnut niin syvälle sieluun ja sydämeen kuin edellinen kohtaaminen Valkeakoskella tai vaikkapa muutaman vuoden takainen Puistoblues-veto.

Järjestäjistä riippumattoman eli ihan ikioman aikataulutusmokani tähden yksi Musareiden roots-illan herkkupaloista, Honey B & T-Bonesin ja Espoo Big Bandin kimppakeikka, jäi nyt näkemättä ja kuulematta. Mutta toivottavasti nelikymppisiään tänä vuonna juhliva bluesjärkäleemme suo vielä mahdollisuuden kokea tämä spesiaaliviritys jossain.

ONNI ONNETTOMUUDESSA oli, että missatun keikan tähden tieni vei takaisin sirkusteltalle, jossa musisoi illan toinen iso kokoonpano, tamperelainen Roamin’ Street Band. Se liittyi nyt pitkänpuoleisessa Musari-historiassani sarjaan ”Iloiset yllätykset”, eli itselleni ennalta täysin tuntemattomien artistien/bändien tuottamiin merkittäviin säväytyksiin.

Roamin’ Street Band.

Kymmenen soittajan ja kahden laulusolistin orkka mahtui nippa nappa telttalavalle, mutta juuri tuo fyysinen tiiviys tuntui tarttuvan myös soittoon ja show-meininkiin. New Orleans -jatsista ammentava bändi oli läpi settinsä vallan vallaton tapaus.

Kotikaupungissaan Tampereella Roamin’ Street Band on ikään kuin housebandin virassa juurimusiikkiklubeja säännöllisesti pyörittävässä Public House Huurteessa. Siellä kai on kypsynyt yhtyeen rento lavameininki, joka tuntui pääsevään erityisen hyviin oikeuksiinsa Musiikkitapahtuman sirkusmiljöössä.

Teltta osoittautui ylipäätäänkin intensiiviseksi tapahtuma-areenaksi, mikä lataa isoja odotuksia perjantai-illan Kimmo Pohjosen keikalle, jolle on luvassa haitaritykityksen lisäksi sirkusviboja.