Jo esityksen ensimetreiltä lähtien viisitoistajäseninen tanssiryhmä valloitti ja vakuutti katsojan. He olivat kaikki loistavia tanssijoita. Teknisesti suvereeneja, tarkasti aksentoivia ja millilleen yhtäaikaisia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyvin vauhdikkaassa koreografiassa ei ollut hetkeäkään epäröintiä ja nopeudesta huolimatta tanssijoilla oli rauha ja aikaa tehdä kaikki liikkeet viimeistellysti.

Dance Me on tietääkseni maailman ensimmäinen tanssiesitys, joka kokonaan perustuu kanadalaisen, marraskuussa 2016 kuolleen muusikon Leonard Cohenin tuotantoon. Teoksen kantaesitys oli viime vuonna osana Montrealin kaupungin 375-vuotisjuhlaa.

Maailmalla Cohen tunnetaan ennen kaikkea laulajana ja lauluntekijänä, mutta hän oli myös runoilija ja kirjailija, joka teksteissään käsitteli monia ihmisyyden teemoja rakkaudesta yhteiskunnallisuuteen.

Näin myös tapahtui. Esityksen musiikin varhaisimmat taltioinnit ovat vuodelta 1967 ja viimeiset vuodelta 2016. Esityksen nimi tulee yhdestä Cohenin tunnetuimmasta rakkauslaulusta, Dance Me to the End of Love. Mukana on myös muita lähes ikonisia kappaleita, kuten vaikkapa “Suzanne”, “Hallelujah” tai “First We Take Manhattan”, mutta lisäksi tuntemattomampia ja yksi runo “A Thousand Kisses Deep”.

Kun Cohen kuoli ennen esityksen valmistumista, teoksen sävy ja tunnelma vääjäämättä muuttui. Pelkästä hienosta kunnianosoituksesta tuli myös muistoteos ja enemmän symbolinen.

Nyt aika ajoin halki näyttämön vaeltava Cohen-hahmo on kuin omaa elämäänsä ja työtään läpikäyvä henkilö, joka sisäänpäin kääntyneellä olemuksellaan tahtoo muistuttaa katsojaa elämän kulumisen nopeudesta ja hetkien tärkeydestä.

Dance Me -teoksella on kolme koreografia, Andonis Foniadakis, Annabelle Lopez Ochoa ja Ihsan Rustem. Kuka minkäkin osuuden on tehnyt, ei kerrota, mutta mikä tässä tapauksessa upeinta, se ei myöskään näy esityksestä. Vahvaa, ilmeikästä, teknisesti vaativaa liikekieltä voisi aivan hyvin pitää yhden henkilön tekemänä.

Tämä nostaa esiin eri kappaleiden tulkinnat ja niiden uudet näkökulmat. Kuten vaikkapa teoksen nimikappaleessa, “Dance Me to The End Love”, jossa vaihtuvat naiset tanssittavat miehen duetoissaan kiihtyvässä tahdissa uuvuksiin.

Esityksen kokonaistunnelma on liikkeellisestä vauhdikkuudesta huolimatta melko melankolinen, mutta mukana on myös pieniä humoristisia pilkahduksia, kuten “I’m Your Man” kappaleessa, jossa tärkeää osaa esittävät vanhat kirjoituskoneet ja punaiset valot tanssijoiden suussa.

Kovin paljon muuta videota tai multimediaa teoksessa ei ole taustalle heijastettua sadetta ja lopun jättikokoista Cohen-hahmoa lukuun ottamatta. En myöskään osannut mieltää esityksen kulkua toisiaan seuraaviksi vuodenajoiksi, vaikka lumisade välillä maahan lankesikin. Enemmän esitys toi mieleen ihmisen elämänkaaren.