Molempien buukkaamista on tulkittu pitkälti meille keski-ikäisille suunnattuna nostalgiana. Kummaltakin on kuitenkin vastikään ilmestyneet uudet levyt, Suedelta viimevuotinen Autofiction ja Blurilta muutaman viikom takainen The Ballad of Darren.

Popmaailmaa mediaseurataan ja usein arvioidaankin nopeasti muuttuvin trendein. Pitkille elinkaarille naureskellaan, jos pinnalta pudotaan ja ajan ilmeestä väistytään vanhoin parroin.

Nostalgiaa tietysti on aina ilmassa, kun kyseessä on jo pitkän uran tehnyt bändi. Varsinaiset nostalgia-aktit kuitenkin kiertävät vain takavuosiensa materiaalilla.

BLUR OLI 90-luvun brittipopaallon bändeistä suosikkini, joten olihan pelkästään hienoa nähdä se vihdoin lavalla loistokunnossa.

Yllätyin kuitenkin siitä, että nautin eniten juuri uuden levyn kappaleista. Keikka alkoi The Balladilla ja St. Charles Squarella. Siinä vaiheessa tuntui, että soittavatkohan koko levyn. Hyvin se olisi kelvannut, ja napakan 42-minuuttisen kokonaisuuden jälkeen olisi ollut vielä puolet konsertista aikaa muulle.

Viisi kappaletta sinne tänne ripoteltuna korosti kuitenkin oivasti Blurin vanhaa räyhäkkyyttä ja uutta levollisuutta, jotka lähestyivät itsepäisesti toisiaan.

Kitaristi Graham Coxonin taidot osoittava Beetlebum, aikalaiskokemuksen raamittava avainkappale Girls & Boys, sädetikunomaisesti elokuun melankolista iltaa kimalluttanut To the End ja koko konsertin komeasti päättänyt The Universal muistuttivat, kuinka 90-luvulla oli ainakin pari syytä pitäã korvat auki. Hieno uutuus The Narcissist säästettiin lopulle.

Damon Albarn, Blur.

Parklife sopi erityisen hyvin verkkokalvoilleni tallentuneisiin tunnelmiin, sillä olin aiemmin päivällä tehnyt bussiretken Itäkeskuksesta Westendiin ja takaisin, linja 550 kun kulki sitä reittiä viineistä päivää.

Brittiarkea tarkkailevien Sueden ja Blurin esiintyminen samalla festivaalilla toi helposti mieleen Blurin ja Oasisin välisen listakamppailun 90-luvulla.

Jos sitä soveltaa leikkimielisesti Flow’hun, brittipoppareiden välille voi kuvitella kilpaa siitä, kuinka kunniakkaasti hallita omaa historiaansa.

SUEDEAKAAN EN ollut aiemmin kokenut kuin muutaman minuutin ritiläaidan takaa Nordenskiöldinkadulta , joten kyllä, olisin halunnut kuulla myös ne suurimmat hitit ihan vain Brett Andersonin suusta. Hän oli kuitenkin niin innoissaan uskollisista faneistaan, liki kirjaimellisesti liimautuen heihin, että tarjolla oli oikeastaan epämääräisen Flow-kuoron versiot.

Damon Albarnkin laulatti jossain kohtaa nopeasti yleisöä, mutta ei jäänyt tilanteen pauloihin vaan muisti laulaa kertosäkeet myös itse.

Joten kyllä Blur tälläkin kertaa selviytyi voittajana.

FLOW’N EITTÄMÄTTÄ ainutlaatuisin keikka oli silti yhdysvaltalaisen Devon, jonka satiristinen kitsch-imago sci-fi-elementteineen on kerännyt sille poikkeuksellisen suurta kulttimainetta.

Puoli vuosisataa sitten Ohiossa perustettu Devo kuulostaa samaan aikaan muovisen kimmoisalta ja teräksisen tanakalta, kuin tavalliselta työpäivältä jossain kemiallisen alan laitoksessa, joka valmistaa muovia Marsiin.

Vaikuttavasti edelleen rokkaava Devo on tunnettu keltaisista suojahaalareistaan ja punsisista energy dome -hatuistaan, joita keikallakin näki. Sekä koko konseptistaan, de-evoluutioteoriastaan, jonka mukaan ihmiskunta pikemminkin taantuu kuin kehittyy. Siitä kun pitävät huolen kaupallistuminen, materialismi ja automaatio.

Devon punkhenkinen, koomisesti sävyttynyt pessimismi riemastutti melko pinnallisenakin näyttäytymisareenana joskus tunnetussa Flow’ssa itseoikeutetusti kuin kukkona tunkiolla.

Whip It, Mongoloid, Girl U Want ja monet muut tarjosivat Flow’n päälavalla täyttä uuden aallon estetiikkaa, jota enää harvemmin kokee. Devo saatiin Suomeen jäähyväiskiertueellaan.

Pitkät jäähyväiset: Devo.

NELJÄS KEIKKA, jonka näin kokonaisena, oli Anna Puun. Valoisasti esiintyvä, jotensakin ihana Puu teki suuren vaikutuksen jo aiemmin kesällä Ylen taltioinnissa turkulaiselta Kesärauha-festivaalilta. Hyvin samanlainen setti kuultiin Flow’ssakin. Kun tarpeeksi hyviä biisejä riittää, ei tule tylsää, vaikka tuoreen hienon hitin mukaisesti Rakkaus tappaa. Puu on kirkkaasti paras suomi-tv:n kykyformaateista nousseista monenmoisista artisteista.

Muuten Flow oli hakuammuntaa. Perjantaina Kattilahallissa esiintyi Brìghde Chaimbeul, joka lähestyi perinteistä kelttimusiikkia kiehtovan kokeilevasti. Äänet jatkuivat hypnoottisesti koko tilan täyttäen, kun Chaimbeul soitti palkeita hyödyntävää smallpipes-säkkipilliään.

Hienolta vaikuttaneesta keikasta koin vain lopun, mikä harmitti. Sitä ennen olin yrittänyt kalastaa helmeä ”mustan teltan” lontoolaiselta Jockstrap-duolta, joka oli sykkivinään taidepopin nykytilaa.

Samassa paikassa esiintyi vielä puoliltaöin niin ikään lontoolainen Shygirl, jonka keikan alkua värähdytti puhelimelta pongahtanut suru-uutinen Antti Raivion kuolemasta.

Koska Shygirl ei ollut nimensä mukainen, eikä tuonut klubimusiikkiin oikein mitään mitä ei olisi aiemmin kuultu, olisin mieluummin lentänyt siinä samassa aikakoneella 35 vuoden taakse Linnanmäelle Akin ja Turon keikalle.

LAUANTAINA DEVON jälkeen harhailin taas kohti mustaa telttaa, josta kantautui jo kauas luokseenkutsuvia rytmejä. Napolilainen Nu Genea Live Band oli järjestänyt varsinaiset lauamtaitanssit, eikã haltioituneempaa yleisöä tämänkertaisella festivaalilla näkynyt. Vangitsevasti alkavat biisit yhdistelivät mitä moninaisimpia mausteita afrobeatista folkiin ja italodiskosta boogieen tuoden kokonaisuutena mieleen kaupunkien kaduilla orgaanisesti sykkivän etnisen vilinän. Ihne, jos ei bändi tee pikaista paluuta Suomeen.

Päälavan annin huipentanut, paljon hehkutettu uusseelantilainen Lorde sai sen sijaan pohtimaan, kuinka keskinkertaisilla ja ramaisevilla aineksilla massaa voi myös pitää otteessaan. Etenkin kun tuli mieleen, että 14 vuotta sitten Flow”n lauantain huipensi itse Grace Jones.

Astetta kiinnostavampi oli uudessa ”hopeateltassa” esiintynyt ruotsalainen Tove Lo, joka piti jonkinlaista keskiyön jumppatuntia tummanvihreässä trikoossaan. Lienee kai ollut itseironiaa, että kamerat ottivat kernaasti lähikuviin hänen hytkyvää takamustaan, ja vilaiuttipa artisti rintojaankin. Ihan osuvia musiikkivideoita omaavaa Tove Lota on kuvailtu ruotsalaisen popin tummaksi plilveksi, mutta eipä hän sitä osastoa nyt millekään Ingmar Bergmanin tasolle vie.

Pakenin mustaan telttaan, jossa australialainen Amyl & the Sniffers veteli varsin tasokasta ja olennaiseen kiteytyvää punkin oppiruntiaan. Laulaja Amy Taylorin raa’ansuloinen karisma jätti lauantaista lopulta sopivan karkean maun suuhun.

Sunnuntain alkuillasta päälavalla esiintyi newyorkilainen Caroline Polachek. Haastatteluissa varsin älykkäitä kantoja musiikkimaailmasta esittänyt artisti ei oikein vakuuttanut sinänsä kiitettävän kunnianhimoisilla lauluillaan, jotka jäivät paljolti hamuamaan jotain viimeistä silausta. Blurin odotusmusiikkina Polachek
menetteli.

Tämänkertainen Flow, jossa oli alun perin tarkoitus jättää jäähyväisiä koko Suvilahdelle, sai urbaaniin sykkeeseensä jo verratonta lähimenneisyyden painoa vierellä hiljentyneestä voimalaitoksesta.