Istumme Lahdessa, Sorrin avaran kerrostalohuoneiston olohuoneessa ja juttelemme hänen hiljattain ilmestyneestä kirjastaan Punavangit tuomiolla – Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918 (Väyläkirjat 2024).

Siinä hän kirjoittaa, miten Markun sanat ”iskivät kuin keihäänkärki kylkeeni”.

Vankileirejä perustettiin vuoden 1918 sisällissodan seurauksena. Niihin kerättiin punakaartien taistelijoita ja työväenliikkeen toiminnassa olleita tai siitä epäiltyjä.

Miksi näin, siitä Sorri kertoo pian. Annetaan hänen ensin alustaa, mistä valtiorikosoikeudessa oli kyse.

HÄN kuvaa kirjassa, miten laki valtiorikosoikeudesta hyväksyttiin erikoisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Lähes kaikki SDP:n kansanedustajista oli suljettu eduskunnan työskentelystä valtiorikoksesta syytettyinä tai he olivat paenneet Venäjälle. Sorri näkeekin eduskunnan toiminnan edellytysten olleen kyseenalaiset.

– Ei ollut kuin kaksi sosialidemokraattia eduskunnassa.

Ennen valtiorikosoikeuden perustamista valkoisten kokoamat kenttä- ja rintamaoikeudet olivat teloittaneet pikatuomioin punakaartilaisia. Hämeenlinnan vankileirillä teloitettuja oli arviolta 200. Punaisia pidettiin maanpettureina.

VALTIORIKOSOIKEUDEN perustaminen tarkoitti siirtymistä rikoslakiin perustuvaan toimintaan. Sorri kirjoittaa oikeuden toimiin liittyneistä monista ongelmista alkaen taannehtivan rikoslainsäädännön kiellon rikkomisesta.

Kymmenientuhansien punavankien tuomitseminen oli lähes mahdoton tehtävä. Kirjassa Sorri käy tarkkaan läpi kaikki osastossa 102 annetut tuomiot. Hän näkee niissä monia ongelmia. Syytettyjä on tuomittu mielipiteiden ja maineen perusteella. Linja ei ole ollut johdonmukainen saati tasapuolinen ja se on vaihdellut myös eri oikeuden osastojen välillä. Voittajaosapuolen valkoisten suojeluskuntien lausunnot vaikuttivat tuomioihin.

– Moitteettomuus tuli yhdeksi mahdolliseksi perusteeksi tuomita lievemmin, vaikka maineen perusteella ei pitäisi tuomita vaan tekojen.

Valtiorikosoikeuden osastoissa oli kaksi juristijäsentä, kaksi maallikkojäsentä ja yksi sotilasjäsen. Eduskunta antoi osastoille myös mahdollisuuden tuomita kuolemaan.

HÄMEENLINNAN punavankileiri oli yksi maan suurimmista ja sinne perustettiin yhteensä 20 valtiorikosoikeuden osastoa, joista kuten mainittua, Sorri keskittyi tutkimuksessaan erityisesti yhteen. Miksi?

Osastossa 102 Hämeenlinnassa syyttäjänä toimi 26-vuotias lakitieteen ylioppilas Viljo Junnila. Hän on Hannu Sorrin äidinisä.

Viljo oli kertonut vuonna 1964 vuosi ennen kuolemaansa pojalleen Markulle, Hannu Sorrin enolle, olleensa mukana valtiorikosoikeudessa.

– Se oli häpeällisenä asiana kerrottu. Isoisäni Viljo eivätkä enonikaan olleet uskonnollisia. Voi sanoa, että se oli eräänlainen sekulaari rippi. Hän kertoi mieltänsä painaneen asian. Kysyin Markulta, ketkä tästä ovat tienneet, onko isoäitini eli Viljon puoliso Toini tiennyt. Markku sanoi, että kyllä kai. Entä onko hänen veljensä tiennyt, Viljon toinen poika Pentti. Ei. Viljo ei ollut esimerkiksi omassa perheessään kertonut asiaa.

Hannu Sorri sai tiedon salaisuudesta toukokuussa 2018, 100 vuotta sisällissodan jälkeen, elämänsä viime metrejä tallanneelta Markulta Porin kaupunginsairaalassa.

– Hän halusi ennen kuolemaansa kertoa minulle.

Hannu kysyi Markulta myös, pitääkö hänen salata asia vai voiko siitä puhua yleisesti. Markku antoi luvan.

– Se päätti salailun aikakauden. Se loppui siihen hetkeen, kun istuin hänen kuolinvuoteellaan. Sata vuotta meni ennen kuin siitä voidaan puhua. Markku ei tiennyt, että teen kirjan, en tiennyt silloin vielä itsekään. Idea kirjasta syntyi pikku hiljaa. Minulle on helpompaa selvittää asiaa, kun muokkaan sen paperille. Silloin se tulee minulle todelliseksi ja kaikki voivat kommentoida sitä.

HANNUN lapsuudenperheessä oli kuusi lasta. Perhe asui Vammalassa isovanhempiensa, Viljon ja Toinin, omakotitalon yläkerrassa.

Hannun pappisisä oli jatkuvasti liikkeellä, hoitaen muun muassa Tyrväällä kirkkoherra Hjalmar Svanbergin sijaisuutta. Samaista Svanbergia on kutsuttu Suomen Puolustusvoimain kirkollisen työn isäksi. Svanberg esitteli suunnitelmansa Suomen vapausarmeijan kirkollisesta työstä Mannerheimille maaliskuussa 1918.

Viljosta eli Taatasta, kuten Hannu häntä kutsui, tuli Hannulle hyvin merkittävä, kuin isä.

– Suhteeni isoisään oli erityislaatuinen, isovanhemmat olivat minulle läheisiä. Sehän on ihan tavallistakin ollut suurperheissä, että jostakin on tullut isovanhempien lapsi. Minusta tuli tavallaan heidän silmäteränsä. Se jatkui aikuisikääni saakka. Olin armeijassa 19-vuotiaana, kun Viljo kuoli. Toini eli 1980-luvun alkuun saakka, usein vierailin hänen luonaan.

Kun Hannu oli 9-vuotiaana koulussa, oppilaita pyydettiin piirtämään kuva perheistään.

– Piirsin kuvan, jossa oli isoäitini (Toini) ja isoisä (Viljo) ja olin heidän välissään. Isoisä oli pukeutunut poliisin univormuun, kun hän oli nimismies. Itselleni piirsin vähän samantyyppisen asun.

KUN eno Markku kertoi Hannulle Porin sairaalassa Viljon olleen valtiorikosoikeuden syyttäjänä Hannu kuvaa, miten hänelle kehittyi suoranainen velvollisuuden tunne selvittää asiat.

– Halusin käydä läpi joka ikisen paperin, joka oli hänen pöydälleen tullut syyttäjänä. Sen takia olen tehnyt hyvin huolellista työtä. Olen kaiken aineiston käynyt läpi, Sorri sanoo.

– Osastossahan oli 536 syytettyä, hirmuinen määrä. Usein tuollaisesta otettaisiin empiirisen työhön 40 henkilön otos. Mutta halusin käydä jokaisen tarkkaan läpi. Halusin selvittää, mitä vangeille on oikeasti tapahtunut. Että eikö ne joku käy oikeasti vielä kerran läpi! Joka ikisen pienen lapun ja paperin.

– Oli ihan valtava möykky minun mielessäni, kun eno sanoi, että Viljo oli ollut sotatuomarina Hämeenlinnassa. Herätti hurjan tunteen, mitä kauheuksia siellä on tapahtunut.

Sorrin löydöt valtiorikosoikeudesta eivät jääneet vain Viljo Junnilaan, vaan papereista löytyi yhtä lailla hänen isänisänsä Kustaa Sorrin nimi.

Kustaa toimi Tampereelta Hämeenlinnaan siirretyssä valtiorikosoikeusosastossa 59 maallikkotuomarina. Kustaa Sorri oli kiertokoulun käynyt talonomistaja. Hän oli lähtenyt perinnöttömänä Sorrin talosta Vesilahdelta ja perustanut Tampereella työväenruokalan. Työstä saamansa rahat hän sijoitti asuntoihin ja kasvoi porvarillisuuteen. Kustaa Sorri ei ole kuitenkaan Sorrin kirjan keskeinen henkilö, hänet vain mainitaan.

SORRI pui ja luokittelee kirjassaan osaston 102 syytettyjen sosiaalista taustaa, suhdetta työväen organisaatioihin ja punakaartiin, esitutkintaviranomaisten ja suojeluskuntien ja yksityishenkilöiden lausuntoja syytetyistä sekä tuomioistuinten päätöksiä. Näitä koostava luku on otsikoitu Oikeutta vai näennäisoikeutta?.

Hän käyttää tutkimuksessaan niin sosiologista kuin historiallista metodia. Teologina hän tarkastelee tutkimuskohdettaan myös arvojen näkökulmasta ja pohtii myös kirkon roolia punavankileireillä.

– Papit eivät antaneet kaikkia papin palveluja punavangeille. He olivat seurakuntien jäseniä, miksi heitä ei haudattu ja siunattu? Miksi papit menivät mukaan siihen, että ottivat ihmisarvon pois vangeilta eivätkä toimittaneet kaikkia toimituksia? Se on minusta järkyttävää, Sorri pohtii, itsekin pappina.

Sorrin mukaan kirkon tavoite oli käännyttää ihmisiä. Se oli osin samaa maata kuin porvarillisella taholla eduskunnassa eli punavankeja pitää kasvattaa toisenlaisiksi.

Toisaalta Sorrin mukaan kasvatustoiminnassa mukaan olleet papit rupesivat myös ymmärtämään vankeja.

– Tekivät vetoomuksia, ettei heitä kotiin palatessaan seurakunnissaan halveksittaisi. Puhuttiin jopa kärsivistä veljistä.

Laajan yhteiskunnallisen analyysin lomassa Sorri kuljettaa samalla mukana sukunsa historiaa, mikä tekee tutkimuksesta todella monipuolista ja kiinnostavaa luettavaa.

OSASTON 102 toiminta alkoi heinäkuun viimeisenä päivänä ja päättyi 12. lokakuuta 1918. Kiireestä kertoo se, että yhtä arkipäivää kohti osastossa annettiin yli kahdeksan punavankeja koskevaa päätöstä.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…

Sorri vertaa osaston 102 toimintaa muiden paikkakunnan osastojen toimintaan. Professori Jukka Kekkosen tutkimuksissa on havaittu, että Hämeenlinnassa annettiin keskimääräistä ankarampia tuomioita valtiorikosoikeudessa.

Sorri jaottelee Hämeenlinnan osastoja käyttäen perusteenaan esimerkiksi kuolemantuomioiden sekä vapautettujen määrää. Sorrin nimeämät linjat osastoille olivat ankara, myötäilevä ja lievä. Näistä keskimmäiseen hän sijoittaa osaston, jossa Taata Viljo toimi syyttäjänä.

– Luin Viljon myötäilijäksi, olisi voinut laittaa lievällekin puolelle, mutta se ei olisi ollut ihan oikein.

Lievän linjan osastoissa ei annettu käytännössä lainkaan kuolemantuomioita.

– Siellähän oli sellaisia tuomareita, jotka ihan selvästi kieltäytyivät antamasta kuolemantuomioita. Oli myös joukko, joka tuli Vaasasta, Vaasan hovioikeustaustaisia, jotka eivät antaneet lainkaan kuolemantuomioita. Jukka Kekkonen on selvittänyt, että länsisuomalaisissa oikeusistuimessa ei ollut niin ankaria tuomioita kuin Itä-Suomessa.

VILJO Junnilan osastossa 102 esitettiin ja annettiin kolmea kuolemantuomiota. Niistä yksi toteutui. Kaksi punavankia sai armahduksen ylioikeudessa. Kaikkiaan Hämeenlinnassa tuomittiin kuolemaan 71 henkeä.

Viljo oli vasta 26-vuotias lakitieteen ylioppilas, kuitenkin lähellä valmistumistaan ja luultavasti pätevimmästä päästä syyttäjiä. Sorri päätteli tutkimusmateriaalistaan, että osaston puheenjohtajalla on ollut merkittävää vaikutusta tuomioihin. Kun Viljo oli käynyt puheenjohtajan kanssa keskustelua syytteen linjasta, se saattoi tämän jälkeen lieventyä.

Osaston 102 tuomiot myös lieventyivät sen toiminnan loppua kohden. Lieventäväksi seikaksi saattoi tulla esimerkiksi se, jos oli syntynyt käsitys, että syytetty oli pakotettu punakaartiin.

– Siinä isoisä ei hyväksynyt linjanmuutosta, vaan pyrki siihen, että vangit olisivat saaneet rangaistuksen, vaikka henkilöt väittivät, että heidät pakotettiin.

Tuomiot eivät olleet yhdenmukaisia ja linja eli ajassa.

– Yhteiskunnallinen keskustelu rauhoittui ja kostonhalu oli lieventynyt. Sekin vaikutti, että Saksalla ei mennyt enää niin hyvin sodassa loppusyksystä. Tuolloin tulivat myös punavankien armahdukset.

HANNU Sorrille ei ollut helppoa huomata, että Viljo oli ollut vaatimassa kolmelle vangille kuolemantuomiota.

– Katsoin, millaisia esityksiä hän teki. Niitä kyllä tutkittiin, oli erilaista todistajaa, eivät ihan läpihuutojuttuja. Huomasin, että hänelle oli ollut tiukka paikka tehdä esitys kuolemanrangaistuksesta. Hän oli yleensä rationaalinen, mutta siinä tuli emotionaalisia tunteita. Vetosi jopa, että henkilö oli roiston näköinen. Ihmettelin. Ne olivat kovia paikkoja hänelle ja kovia paikkoja minullekin. Joku kuolemaantuomituista oli samalta paikalta kotoisin kuin hän tai läheltä. Ovat varmasti olleet aikamoisia tilanteita, Sorri pohtii.

Sorri on selvittänyt Viljon kirjeenvaihdon perusteella, millainen uskonnollinen vakaumus tällä oli.

– Viljo ei ollut erityisen uskonnollinen, vaikka hänellä oli myönteinen asenne uskontoon. Hän puhuu kuinka Junnilan naiset kävivät kirkossa ja keittivät kahvit. Oli selvästi niin, että naiset käyvät kirkossa, hän ei. Se ei kuulunut ikään kuin miehen kuvaan.

VILJO Junnilan isä oli Taave Junnila, joka vaikutti suomalaisessa puolueessa ja kokoomuksessa kansanedustajana 1908-1914 ja 1922-1936. Hän toimi jopa kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana.

Pankinjohtaja Taave Junnila oli Satakunnan suojeluskuntapiirin varojen kerääjä eli rahastonhoitaja. Hän keräsi rahaa suojeluskuntien aseistamiseksi.

Niinpä Junnila joutuikin punakaartin vangitsemaksi.

– Tämä kerrottiin minulle jo lapsena, Hannu Sorri kertoo.

Punakaarti määräsi Taave Junnilan kuolemaan.

– Joltakin sikäläiseltä tyrvääläiseltä punakaartilaiselta oli kysytty, kuka on valmis viemään Junnilan metsään ja ampumaan hänet, Sorri kertoo.

SORRILLE kerrotun mukaan kuolemantuomiota lupautui toteuttamaan Leppä-Kalleksi kutsuttu mies.

– Leppä-Kalle oli vienyt Taaven metsään ja sanonut, että juokse henkesi edestä, hän ampuu ilmaan. Näin Taave pelastui.

Kun Sorri kävi läpi valtiorikosoikeuden Hämeenlinnan eri osastojen aineistoja, hän törmäsi työmies Kalle Lepän nimeen. Lepälle oli luettu tuomio vahtisotilaana toimimisesta. Sorri uskoo, että kyseessä oli samainen Leppä-Kalle. Sorri suree, ettei löytänyt tutkimusaineistosta Junnilan talosta tullutta Leppää puolustavaa lausuntoa. Hän olisi suonut, että sellainen olisi ollut.

– Kun oli lapsi, Leppä-Kallesta ei puhuttu nimellä. Puhuttiin vain torpparista, joka oli päästänyt Taaven pinteestä. Minulle myös kerrottiin, että siitä talosta ei puuttunut mitään. Kuulin äidin serkulta, että Viljo aina huolehti, että Leppä-Kalle saa jouluna paketin, Sorri kertoo.

Sorrin ajatus on, että hänen isänsä Viljo on saattanut sovittaa sisällissodan syyllisyyttään auttamalla oman isänsä hengen pelastajaa.

KIRJASSAAN Sorri käy läpi myös Aarne Pihlajamäen tapauksen. Hän oli Junnilan lähitorpan poika, joka oli käynyt vuonna 1917 etsimässä aseita Junnilasta. Toverina ollut venäläinen sotilas oli pahoinpidellyt Taave Junnilan.

Samaisen Pihlajamäen asioita tutkittiin Viljo Junnilan osastossa 102. Pihlajamäki sai Viljon esityksestä ehdollisen rangaistustuomion, vaikka osaston yleensä noudattaman linjan mukaan hänelle olisi ehkä kuulunut ehdoton kuritushuonetuomio. Sorri arvioi lähteittensä perusteella, että Taave Junnila olisi ollut pettynyt poikansa toimiin syyttäjänä ja yrittänyt käynnistää Pihlajamäkeä koskevat tutkimukset uudelleen, jotta rangaistus olisi koventunut. Tämä ei kuitenkaan onnistunut.

Sorri arvelee, että Taave Junnilan vaimo Matilda oli tuntenut Aarne Pihlajamäen köyhän leskiäidin ja puolustanut Aarnea Viljolle, minkä vuoksi poika pääsi ehdonalaiseen ja kotiin auttamaan äitiään, joka ei olisi selviytynyt torpan töistä.

– Viljo ihan selvästi pelasti Aarnen tekemään maatöitä. Siellä oli vain Aarnen leskiäiti, kun muutkin pojat olivat kaikki punavankeina. En näe mitään muuta syytä kuin että Matildan on tarvinnut kertoa tästä Viljolle ja sanoa, että hommaa nyt se Aarne tekemään torppaan töitä. Aarnen saama tuomio poikkesi linjasta, koska ase-etsinnöistä tuli kyllä kuritushuonerangaistus. Tajusin tässä sen, että isoisäni oli samaistunut normistoon, että köyhistä pidetään huolta.

Sorri on selvästi mielissään tästä Viljo Junnilaan kohdistuneesta löydöstä. Hän totetaa, että nimismiehenäkin toimiessaan Viljon ajatus oli, että ihmisten kanssa pitää tulla toimeen.

– Viljon 50-vuotishaastattelussa Tyrvään Sanomissa häntä luonnehdittiin mukavaksi mieheksi.

Sorri muistelee myös edesmenneen kansanedustajan, niin ikään vammalalaislähtöisen Timo Roosin (sd.) kanssa käymäänsä keskustelua jokunen vuosi sitten Hämeenlinnassa.

– Kerroin hänelle, että olen siellä sellaisella asialla, että isoisäni on ollut syyttäjänä. Roosilla leuka loksahti ja hän sanoi isoisästäni, että niin tavattoman mukava mies. Ihmeteltiin sitä.

TUTKIMUSTA tehdessään Sorri on luonnollisesti peilannut tapahtumia myös tähän aikaan. Vaikka sisällissota on kaukana ja suomalainen yhteiskunta voi hyvin, hän ei pidä mahdottomana, ettei sama voisi toistua.

Kuten sisällissodan osapuolet aikoinaan, ihminen voi helposti luiskahtaa siihen, että jotkut muut arvot astuvat ihmisarvon edelle.

– Toisen ihmisen arvoa ei pitäisi koskaan kieltää. Ihmisarvo pitää nähdä riippumatta siitä, että ajattelee eri tavoin. Kärjistymisen vaara on olemassa eikä siinä kauhean paljon tulta tarvita.

Sorri kantaa huolta nykyajassa muun muassa siitä, miten suhtaudumme asenteissamme maahamme muuttaneisiin.

Sorri allekirjoittaa sen, että Suomi yhdistyi toisessa maailmansodassa. Mutta hänestä se piti paikkansa vain jossain määrin. Hän muistelee 1950-luvun lapsuuttaan ja leikkejä, joissa hän tapasi myös kommunistien lapsia.

– Jotkut sanoivat meille, että miksi te kommunistien lasten kanssa leikitte. Mutta me emme mittailleet heidän poliittisuuttaan, vaan sitä, millaista heidän kanssaan oli leikkiä.

– Kyllä meillä on jakautumisen perimää.

KIRJASSAAN Sorri avaa lukijoilleen, kuten hyviin tutkimuksellisiin tapoihin kuuluu, myös omaa esiymmärrystään ja taustaansa.

Hän sanoo kasvaneensa lapsuudessaan porvarilliseen ajattelutapaan, jossa kaikkein pahimpina pidettiin kommunisteja. Lapsuudessaan Sorri sai kuitenkin kavereikseen työläisten poikia. Merkittäväksi oman aatemaailman muovaajaksi hänelle muodostui myös Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla, jonka hän luki jo teini-iässä.

Abiturienttina Sorri kirjoitti aineen, jossa katsoi sosialidemokratian vastaavan parhaiten näkemyksiään yhteiskunnasta.

Yhteiskunnallista näkemystään käsittelevillä kirjan sivuilla Sorri sanoo, ettei isoisän rooli sisällissodan jälkiselvittelyissä vastannut millään tavalla hänen arvojaan. Kuitenkin olen häntä aina aina ihannoinut ja rakastanut, hän lisää tämän perään.

TEOLOGIN ja papin juurensa Sorri on perinyt kotinsa herätyskristillisyydestä, mutta kasvanut sittemmin kohti näkemystä, jota hän kutsuu sosiaaliseksi kristilliseksi näkemykseksi.

– Arvopohja on kristinuskossa, mutta siihen kuuluu sosiaalisen oikeudenmukaisuuden, ihmisoikeuksien ja demokratian korostamisen tärkeys, sillä ne ajavat heikommassa asemassa olevien ihmisten asemaa. Minulle keskeinen arvo on se, että heikommassa asemassa olevien ja vähemmistöryhmien asemaa pitää puoltaa. Hyvässä asemassa olevat pärjäävät. Tämä perustuu uskonnolliseen näkemykseeni ja tämä on hyvin yksinkertainen uskonoppi.

Sorri kertoo haastattelussa olleensa myös sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Hän toimi 1970-luvun lopussa pari vuotta Lahdessa Harjulan kansalaisopiston rehtorina SDP:n kansanedustajana toimineen rovasti Ensio Partasen pitkän rehtorikauden jälkeen. Sorri on ollut myös Lahden työväenyhdistyksen jäsen sekä kunnallisvaaliehdokas. Kun Sorri siirtyi 1980-luvun alussa kirkkohallituksen Palvelevan puhelimen sihteeriksi, puoluepoliittinen sitoutuminen sai jäädä.

– Henkisesti en ole koskaan aatetta kadottanut.

Sorri on toiminut ennen eläkkeelle jäämistään Helsingin yliopistossa yliopistonlehtorina ja opettanut sielunhoitoa. Hänen väitöskirjansa (1993) käsittelee itsemurhan ja uskonnollisuuden suhdetta.

Artikkeli jatkuu kuvan jälkeen…

Ihmisarvo pitää nähdä riippumatta siitä, että ajattelee eri tavoin, Hannu Sorri sanoo.

SORRIN kirjassa sisällissodasta piirtyvät esiin punaisen puolen kokemukset. Sorri muistuttaakin, että samat väkivallan juuret näkyvät myös punaisten toiminnassa valkoisia kohtaan.

– Nyt kävi niin, että valkoiset voittivat sodan. Emme pysty sanomaan, mitä olisi tapahtunut, jos punaiset olisivat voittaneet.

– Totta kai valkoiset ovat myös osaltaan olleet uhreja. Mutta kun katsotaan asioita faktojen pohjalta, Sotasurmat-projekti on selvittänyt, että eihän se millään tavalla vertaudu siihen, mitä punaiset ovat joutuneet kärsimään, Sorri näkee.

Tutkimus on saanut Sorrin pohtimaan aikamme polarisoitumista.

Hän kuvaa, miten konfliktit kärjistyvät niin, että ihmiset hukkaavat yksilöllisen vastuunsa ja rupeavat kollektiivin suojissa tekemään kauheuksia. On vaarallista, jos konfliktit rupeavat keräämään voimaa ja kasvattamaan vastakkainasettelua.

– Sen takia kärjistyminen pitäisi pysäyttää ja pohtia, mihin ollaan menossa.

Mitä tutkimuksen tekeminen on opettanut ihmisestä teologi Hannu Sorrille?

– Se on opettanut sen, että ei ole olemassa vain hyviä ihmisiä ja vain pahoja ihmisiä, vaan on ihmisiä, jotka tietyissä olosuhteissa ovat pahoja. Pahuus ikään kuin saa vallan ja kasvattaa tilaa. Toisissa olosuhteissa hyvyys saa voiton ja kasvattaa tilaa ihmisissä. Ei meistä kukaan ole hyvä tai paha yksinomaan, vaan kaikissa meissä on juuret kumpaankin. Kyse on siitä, miten juuriamme kasvatamme ja minkälaista ravintoa sielullemme etsimme.

– Ihmisten leimaaminen hyviksi ja pahoiksi on arveluttavaa. Täytyy olla tosi varovainen, itse voisi samoissa olosuhteissa käyttäytyä samalla lailla. Ei ole syytä ylimielisyyteen eikä rintansa röyhistelyyn. Siinä mielessä suvun tutkiminen on opettavaista. Kaikenlaista väärää on tapahtunut myös meidän suvussamme, emme ole sen yläpuolella.

SORRIN sukulaiset ovat suhtautuneet hänen tutkimusprojektiinsa uteliaisuudella.

– On arvostettu sitä, että olen pannut aikaani ja voimiani tähän.

Junnilan suvun puoleltakaan ei ole tullut kielteistä palautetta.

Jotkut kirjan lukeneet ovat alkaneet pohtia, että voisivat itsekin kirjoittaa oman suvun tarinansa julki.

– On tullut myös heitä, jotka haluavat keskustella kanssani henkilökohtaisesti. Kai siinä on se, että olen pappi.

Sorrin tuntemat eläkepapit ovat kertoneet kokeneensa, että vieläkin joillakin punaisesta sukutaustasta tulevilla seurakuntalaisilla on vierautta ja vierastamista kirkkoa kohtaan sisällissodan jäljiltä, kun kirkon pappien nähtiin asettuneen joko valkoisten puolelle tai sivuun tapahtumista.

– Myös papeissa itsessään on punakaartilaisten lapsia. Tätä ei pitäisi sivuuttaa.

Mitä juuri nyt kysyisit, tutkimuksesi jälkeen, Taataltasi Viljo Junnilalta?

– Kysyisin, että mistä se paha olo tuli? Mitä siellä tapahtui sellaista, että olet ollut siitä häpeissäsi? En sitä tiedä, mutta voin aavistella sen.

SORRI haluaa uskoa, ettei hänen isoisänsä olisi halunnut osallistua valtiorikosoikeuden toimintaan lainkaan.

– Koko juttu oli hänelle vastenmielinen, mutta hänen isänsä oli kouluttanut hänet ainoana lapsena ylioppilaaksi ja akateemiseen loppututkintoon. Hänellä oli aikamoinen riippuvuussuhde isään. Oletan, että kesällä 1918 Taave sanoi Viljolle, että kyllä sinunkin pitää jotain kapinan kukistamiseksi tehdä.

Sorri ei usko edes, että Viljo olisi ollut Helsingissä suojeluskunnan jäsen, vaikka isoisän Tyrvään Sanomissa julkaistussa 50-vuotissyntymäpäiviin liittyvässä kirjoituksessa näin kerrottiinkin ja vaikka Sorri on päätellyt isoisänsä ihailleen Hämeenlinnan punaisilta vallanneita saksalaisia.

Taave varmasti halusi pojastaan lakimiehen, mikä olisi hyvä pohja poliitikon uralle, jolle Viljo ei kuitenkaan koskaan lähtenyt.

– Yksi syy varmasti oli hänen kokemuksensa oikeudenkäynneistä. Hän ajatteli, että politiikka johti toimintaan, jota hän ei voinut hyväksyä.

ENTÄ onko yhä tarvetta käydä läpi sisällissodan perintöä, tarvetta anteeksipyyntöihin puolin tai toisin?

Sorrin ajatus on, että suomalaisten pitää tietää sodasta ja tiedostaa myös se, että vihanpidon vaara ei ole väistynyt.

– Suomalaiset ovat helposti sivuuttaneet tämän asian, että meillä on tällainen tausta, on keskenään tapeltu ja oltu tukkanuottasilla. Tulee usein liian ihanteellinen kuva, hehkutetaan, että olemme jotakin niin erinomaista – olemmekin itsenäisiä, mikä on hieno asia. Mutta me olemme semmoisen helvetin käyneet läpi. Suurimpia helvetin syvyyksiä on kansalaissota tai sisällissota, jossa veli on veljeä vastaan. On kammottavaa nähdä, miten ihmisarvo menetettiin.

Sorrin tutkimilla punavankileireillä vastuussa olijat näkivät ihmisten kuolevan nälkään ja tauteihin.

– Tietyissä olosuhteissa ja asetelmissa unohdamme toisten ihmisten arvon, heistä tulee vihollisia ja kohteita. Tällaisen asian läpikäyminen on opettavaista. Me emme ole niiden vaarojen ulkopuolella vaan sisällä.

– Me suomalaiset emme pystyneet kompromissiin, emme pystyneet sovitteluratkaisuun eri osapuolten välillä. Ei löytynyt konsensusta, miten itsenäistä valtiota vietäisiin eteenpäin, vaan kävimme toistemme niskaan. Se on kauhea perintö.

Sorri näkeekin ison arvon oman historiamme läpikäymisellä. Se on suorastaan välttämätöntä.

– Se antaa meille oikeaa nöyryyttä nähdä yhteiskuntaamme ja maailmaamme.