Oli hyvinkin ennakoitavissa, että puoluekokousviikonlopun jälkeen salamavalot osuvat SDP:hen. Heinäkuun alle 20 prosentin kannatusluvut gallupeissa antoivat lisäksi lisävauhtia spekulointiin SDP:n tulevasta puheenjohtajasta.

Alkutahdit puheenjohtajapeliin latasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Piia Elonen, joka väitti lähteisiinsä vedoten, että Antti Rinteen haastajiksi on povattu ainakin Antti Lindtmania ja Tytti Tuppuraista. Elonen innostui sen verran omasta jutustaan, että siteerasi itseään seuraavan päivän lehden pääkirjoitussivulla samasta aiheesta. Kun Elosen lähteet ovat luultavasti Porin Suomi-areenan aamuyön baarituttuja, on usko omaan näkemykseen lähes liikuttavaa luettavaa.

En aikaisemmin ole kovinkaan helposti uskonut yleiseen väitteeseen, että medialla on valta valita ja erottaa poliittiset päättäjät. Puheet ajojahdistakin olen usein kuitannut katkeroituneena panetteluna. Nyt kuitenkin on pakko todeta, että Helsingin Sanomilla on hyvin läpinäkyvä missio vaihtaa SDP:n puheenjohtaja helmikuun puoluekokouksessa.

Miksi Antti Rinne ei sitten kelpaa Hesarille? On ensinnäkin muistettava, että Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut SDP:n kannatuksen nostamisesta. Se haluaa ottaa vallan puoluekokousedustajilta ja käydä suurta leikkiä SDP:n tulevaisuudella. Jos helmikuussa SDP:n puheenjohtaja todella vaihtuu, on lehdellä mahdollisuus taas kääntää kelkkansa ja alkaa tukea syrjäytettyä puheenjohtajaa. Näin kulkee median logiikka.

Nyt jos koskaan on meidän puolueaktiivien pidettävä pää kylmänä, kun paine puheenjohtajavaihdokseen mediassa kasvaa. Puoluekokouksessa on hyvä käydä keskustelua kansansanliikkeen johtamisessa ja jopa haastettava istuva puheenjohtaja, mutta se ei saa tapahtua vain median ajamana. Lähtökohtana täytyy joka käänteessä olla puolueen etu. Puheenjohtajan vaihdos tulee tehdä ainoastaan, mikäli se palvelee SDP:n poliittisia päämääriä ja kannatuksen vahvistumista.

Mikäli Antti Rinne haluaa säilyttää asemansa SDP:n johdossa, on syksyn aikana kuitenkin terästäydyttävä oppositiopolitiikassa. SDP ei ole vieläkään esitellyt omaa mallia sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseksi Suomessa. Se tuntuu nielleen keskustan ajaman maakuntamallin karvoineen päivineen. Uuden hallintohimmelin vastustaminen ei ole nostanut edes kenttäväessä intohimoja.

Lisäksi SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin. Puheenjohtaja Rinne on moneen otteeseen todennut, ettemme ole kaupallistamassa terveydenhoitojärjestelmäämme, mutta ainakin minulle on jäänyt hämäräksi, miten yksityisten ja kolmannen sektorin toimijat ovat mukana sote-palvelujen järjestämisessä.

Suomalainen työelämä kärsii tällä hetkellä luottamuspulasta. Ennen kuin muste oli kuivunut kilpailukykysopimuksesta, hallituspuolue kokoomus oli jo poistamassa sunnuntailisiä. SDP:n on puheenjohtaja Rinteen johdolla vakuutettava palkansaajat, että raskaasta kiky-sopimuksesta huolimatta talouskasvun maksajiksi eivät jää vain työntekijät.

Jos Antti Rinne esikuntineen saa nämä asiat tehtyä ja SDP:n äänestäjäkunnan vakuutettua, ei helmikuussa Suomeen tule uutta poliittista ruumista Helsingin Sanomien harmiksi.