Sosiaali- ja terveyspalvelut kärsivät työvoimapulasta ja rekrytointivaikeuksista samanaikaisesti kasvavien säästötarpeiden kanssa. Säästötavoitteisiin ei päästä ilman rajuja rakenteellisia leikkauksia erikoissairaanhoidosta, toimivan palveluverkon supistamista ja merkittävää suunnan muutosta.

Myös työterveyshuolto on nivottava mukaan tilanteen korjaamiseen. Hyvinvointialueet eivät saa esimerkiksi kaikkia lääkärinpaikkojaan täytettyä. Myös hoito- ja sosiaalityöntekijöistä on huutava pula. Yksityisten yritysten järjestämä, laajaksi paisunut työterveyshuolto sen sijaan houkuttelee lääkäreitä itselleen. Julkisessa sosiaali- ja terveydenhuollossa lakisääteiset palvelut on kuitenkin tuotettava, joten kalliin vuokratyövoiman käyttöä on vaikea suitsia.

SOTE-UUDISTUS on kuin rampa ankka niin kauan kuin hyvinvointialueiden päättäjillä, valtion rahoituksella ja valtionhallinnon ohjauksella ei ole tutkittuun tietoon ja vaikutusten arviointiin perustuvaa kokonaisvaltaista suunnitelmaa tilanteen korjaamiseksi.

Arvioidun kuntien ja pohjoismaisessa vertailussa myös valtion pitkään jatkuneen alibudjetoinnin ja sote- palvelutarpeiden kasvun seurauksena valmiiksi alijäämäiset hyvinvointialueet rakentavat talouden tasapainotusohjelmansa niukkuudessa myös lähivuosina. Hyvinvointialueet tekivät viime vuonna alijäämää noin 1,35 miljardia euroa. Alijäämän ennakoidaan kuluvana vuona kasvavan kaikista hyvinvointialueilla jo tehdyistä sopeutumistoimista huolimatta 1,5 miljardiin euroon.

Hyvinvointialueiden alirahoitukselle on monia luonnollisia syitä. Hyvinvointialueindeksi reagoi kustannuspaineisiin jälkijättöisesti. Kustannuspaineita aiheuttavat kustannusten nousu, tehdyt palkkaratkaisut, lainsäädännön kasvaneet vaatimukset ja palvelutarpeen kasvu väestön ikärakenteen muuttuessa. Myös koronan aiheuttama hoitovelka ja inflaatio ovat kurittaneet alueita ja nostaneet niiden menoja. Hyvinvointialueiden talouden autonomia on kovin rajallinen. Niillä ei ole riittäviä itsenäisiä tulonmuodostuksen mahdollisuuksia.

VEROTUSMAHDOLLISUUS hyvinvointialueille auttaisi tässä tilanteessa sekin vain vähän. Talouden arviointimenettely mahdollisine hyvinvointialueiden yhdistämisineen ei ratkaise ongelmia sekään. Valtionvarainministeriö jyrää ja sosiaali- ja terveysministeriötä ”viedään kuin pässiä narussa”, vaikka kyseessä on kansalaisten kaikkein tärkeimpinä pitämistä palveluista.

Hyvinvointialueiden ensimmäisen toimintavuoden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistusta viedään konkreettisesti käytäntöön. Tämä tarkoittaa muutoksia palveluverkkoon ja palveluntuotantotapoihin esimerkiksi digitaalisten palvelujen voimakasta käyttöönottoa ja erilaisia liikkuvia ja jalkautuvia palveluja.

Maamme hallituksella ei ole uskottavaa suunnitelmaa korjata hyvinvointialueiden taloustilannetta. Sosiaaliturvasta ja palveluista sekä kaikkein heikoimmassa asemassa olevilta leikkaaminen on ollut poliitikkojen leikkauslistalla ennenkin. Esimerkiksi sosiaalipalveluista tehdyt säästöt ovat tunnetusti lyhytnäköisiä ja ja lisäävät menoja jatkossa.

Vaarana on sosiaalisten ongelmien paheneminen, eriarvoisuuden ja kustannusten entistä kovempi kasvu lisäongelmien paikkaamiseksi. Rajun leikkauspolitiikan vaikutuksista tulee mieleeni presidentti Mauno Koiviston kaukaa viisaat sanat: ”Saita maksaa kahdesti”.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta.