Kun viime lauantaina itsenäisyyden juhlavuoden pääjuhlassa Oulussa Finlandia-hymni kuultiin lasten laulamana, näkyi yleisössä satojen nenäliinojen valkoinen välke. Sibelius on onnistunut puristamaan koko suomalaisuuden tarinan noin yhdeksän minuuttiin. Se on saavutus, johon kukaan poliitikko ei koskaan pystyisi.

Taiteilijoilla on keskeinen rooli kansankunnan identiteetin rakentamisessa. Sibeliuksen ohella Elias Lönnrotin Kalevala, Akseli Gallén-Kallelan freskot ja Eino Leinon runous ovat suomalaisen
sielunmaisen rakennusaineita, joita ilman suomalaisuutta ei olisi. Voidaankin perustellusti sanoa, että kansankunnan poliittinen ja yhteiskunnallinen rakentaminen alkaa siitä, mihin taiteilijoiden työ päättyy.

Finlandia-hymni kajahti ensi kertaa ilmoille helmikuun manifestia vastaan suunnatussa tilaisuudessa Svenska Teaternissa marraskuun 4. päivänä vuonna 1899. Tilaisuus oli perustuslaillisten eli nuorsuomalaisten järjestämä, jonka tarkoituksena oli puolustaa suomalaisten lehtien sanan- ja ilmestymisvapautta. Myös työväki Työmies-lehden välityksellä oli tukemassa passiivista vastarintaa Venäjän sortotoimia vastaan.

Vuoden 1899 helmikuun manifesti koettiin Suomessa laajasti hyökkäyksenä Aleksanterin I:n Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 antamaa Suomen autonomiaa vastaan. Helmikuun manifesti antoi suurimman vallan Suomessa Venäjän kenraalikuvernöörille ja asetti yleisen asevelvollisuuden suomalaisille niin, että Venäjän ja Suomen armeijat yhdistyivät. Manifesti koettiin niin suurena loukkauksena kansamme itsemääräämistä kohtaan, että helmikuussa 1899 naiset pukeutuivat surupukuihin ja muotiliikkeiden ikkunat oli verhottu mustiin kankaisiin.

Vuoden 1899 tapahtumista on hyvin luettavissa isänmaallisen kansallistunteemme myönteiset puolet; olemme aina olleet vahvimmillamme silloin, kun uhka itsenäisyyttämme ja identiteettiämme kohtaan tulee ulkoa. Samanlainen yhtenäisyyden voima kumpusi meissä talvisodan kynnyksellä vuonna 1939.

Sen sijaan silloin, kun elämme ulkoisesti rauhallisessa tilanteessa, käännymme helposti toisiamme vastaan tai koitamme löytää jonkin ulkopuolisen selityksen pahalle olollemme. Sotien jälkeen Neuvostoliiton alituinen peikko esti kansakuntamme jakaantumisen. Kun ison naapurimme poliittinen järjestelmä kaatui, alkoi välittömästi eriarvoistumiskehitys, jonka vihaisista hedelmistä joudumme tänäkin päivänä kärsimään.

Sata vuotta sitten Suomi sai itsenäisyytensä maailmanhistoriallisesti erittäin kiivaassa vaiheessa. Kävimme toistemme kimppuun raivolla, jota Euroopassa on harvemmin nähty. Tänä päivänäkin suurin ongelma suomalaisessa yhteiskunnassa on luottamuksen mureneva tila. Mikäli haluamme säilyä seuraavat sata vuotta yhdessä, on eriarvoistumisen syihin käytävä voimakkaalla otteella. Muuten Suomen ulkopuolelta tulevat ihmiset joutuvat sijaiskärsijän rooliin ja heikoimmat kääntyvät toisiaan vastaan.