Taolaisuudessa on ajatus, jossa korkkia painetaan voimalla veteen, mutta kun painaminen loppuu, korkki ampaisee takaisin syvyyksistä iloisesti ilmaan.

Sama filosofinen torjuntamalli sopii siihen vihamieliseen vaikuttamiseen, mitä Venäjä Suomeenkin kohdistaa. Huumori voittaa pelottelun. Aggressiivisen uhkaajan voima sulaa itsetunnoltaan vahvan puolustajan naurun edessä.

Tärkeintä on tajuta, että Venäjää ei voiteta pelkällä sotilaallisella voimalla, vaikka sitäkin tarvitaan turvallisen selkänojan saamiseksi.

Seisomme, kuten aina ennenkin ja tulevaisuudessa Venäjän kanssa aloitusviivojen takana valmiina kamppailuun.
Miten siis pelata peliä, jossa tuomareita ei näy eikä kuulu, mutta kiekko putoaa silti jäähän?

Vastustajan kepposet ja sikailut on kestettävä ja maksettava heti takaisin, mutta paljon ovelammilla psykologisilla keinoilla.

Kuvaan astuu omien arvojen ja sääntöjen puitteissa toteutettu huumori ja nauru.

Se mitätöi vastapuolen yrityksen saattaa meidät paniikkiin, pelkoon ja lamaannukseen.

Kärjistäen: Jos vastaan tulee Putinin Yön Sudet, meidän pitää lähettää kentälle Tom of Finlandit, jotain sellaista mihin vastapuoli ei osaa lainkaan reagoida.

Rauhan ajan maakuvakilpailussahan me tämän jo osaamme, samoin Euroviisuissakin – lähetimme sinne Lordin hirviöineen ja muutimme koko pelin dynamiikkaa.

Tällaista kekseliäisyyttä tarvitsemme kaikilla yhteiskunnan aloilla turvallisuutemme takaamiseksi.

HUUMORI JA NAURU eivät tarkoita laiskuutta tai valmistautumattomuutta uhkaajan edessä, päinvastoin. Omien tavoitteiden, kuten itsenäisyyden ja suvereniteetin pitää olla kirkkaana mielessä, mutta peli vailla sääntöjä vaatii oveluutta.

Suomalaisessa ulko- ja sisäpoliittisessa historiassa on paljon vaikeita hetkiä, jolloin kansakuntamme on ollut veitsi kurkulla. Olemme osanneet pelata säännöttömässä tilassa Tartossa vuonna 1920, torjuntavoittojen jälkeen syksyllä 1944 ja viimeksi huhtikuussa 2023 Naton ovella.

Olemme ottaneet korkinpalaa työntäneen voiman pois oveluudella, jossa arvomme ja sääntömme ovat olleet kirkkaana mielessä.

EDELLEENKIN meillä on kansakuntana huumoria varastoissamme, mutta käytämme tätä vahvuutta turhan säästeliäästi.

Suomalaiset pitävät ilmeettömistä johtajahahmoista, jotka osaavat ratkaisevassa tilanteessa vastata napakasti ja sutkauttaen takaisin, olipa vastapäätä mikä yksinvaltias tahansa. Tällaisia taitureita meiltä on nähty niin Stalinin kuin Brezhnevinkin edessä.

Juuri nyt tärkeintä politiikan päättäjiltämme olisi suunnata tämä jauhottamisen taito mieluummin Suomen oikeisiin vastustajiin, kuin toisiimme.

Päivänpolitiikassakin voisimme nauraa enemmän yhdessä kuin toisillemme, kaiken pikkuasioista pöyristelyn, uhriutumisen ja tarpeettoman itsekorostamisen sijaan.

JOS ETTE USKO, lukekaa vaikka klassikkokirjallisuuttamme: se sisältää mainioita esimerkkejä huumorin kriisikäytöstä.

Väinö Linna kuvasi Tuntemattomassa sotilaassa neuvostopropagandistin ja sotamies Vanhalan kilpahuutelua – aikansa laaja-alaista vaikuttamista tai psykologisen sodankäynnin yhteenottoa:

”Suomen pojat, tulkaa hakemaan leipää!
”Tule sinä hakemaan leipäs päälle voita!”

Politrukilta meni kuppi nurin, ja omat kuulijat saivat naurustaan motivaatiota jaksaa taas vähän pitempään.

Sanat ja kielikuvat muuttuvat, mutta ajatus huumorista aseena on meille suomalaisille olennaista – joten otetaan se takaisin kansalliseen arsenaaliimme.

Kirjoittaja työskentelee Maanpuolustuskorkeakoululla johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen johtajana.

Tällaista suomalaisuutta idän propagandaväki ei kestä.