Lähtökohdiltaan Juice (2018) vaikuttaakin joulusesongin rahastukselta, jossa suomalaisen musiikkiviihteen legendasta ollaan valmiita sepittämään yhtä sun toista. Ehkä tarina Juhani Leskisen elämän ja uran tapahtumista menee suurin piirtein sinne päin.

Eikä hyvältä näytä, kuinka paljon merkitystä elokuva antaa esimerkiksi Juicen läpimurtoyhtyeen Coitus Intin nimen keksimiselle ja perustamiselle. Latinankielisen ilmaisun härskiä vitsikkyyttä hierotaan katsojaan niin, että pöllömpikin ymmärtää.

Jos jostain suomalaisessa elokuvassa ei ole puutetta, niin viinaan menevien petturitaiteilijamiesten muotokuvista. Juice-elokuva ei tarjoa tähän jatkumoon mitään uutta tai yllättävää. Senkin päähenkilö on juoppo ja häntäheikki muttei onneksi mikään sankari.

Kameran sulavasta liikkeestä näkee, että kohtausten sisältöön ja koreografiaan on panostettu eikä hyväilevä ote ole sattumaa. Ohjaaja Teppo Airaksinen (Kulman pojat) on väläyttänyt aiemminkin eloista elokuvallista taipumustaan. Välillä kuva on uskoakseni tahallisen epäskarppi, koska Juicen ote arjesta horjuu.

Käsikirjoitus kaivaa laulajan lapsuudesta esiin hulttioisän ja antaa ymmärtää, että tähti valitsi kulkea samaa kelvottomuuden polkua. Tarina ei ole omaperäisyyden mestarinäyte, mutta pahimmat neromyytit ja kliseekimput karttava. Menestyneiden suurballadien takana oli itsekäs alkoholisti ja pikkutuhma pilailija, ei kansallinen suurmies.

Käsikirjoitus kattaa lyhyen johdannon lisäksi 1970-luvun läpimurron ja seuraavan vuosikymmenen suosion vuodet. Ihminen tähden sisällä kutistuu ja rumentuu. Kuluttava elämä saisi näkyä itseään lihottaneen Niemisen kasvoissa enemmän. Lopussa soiva Klovni heittää veivin on yllättävän osuva kiteytys muusikosta, joka valitsi rappion.