Termi putinisti on yleensä lyömäase, jolla syytetään jonkun olevan poliittiselta linjaltaan samaa leiriä Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa.

Oikeita putinisteja ei Suomessakaan ole kuin äärimmäisen pieni määrä ja pari näkyvintä heistäkin operoi tänne itärajan takaa.

Enemmän meillä, kuten muissakin EU-maissa, on ollut erilaisia politiikan ja liike-elämän toimijoita, joiden tavoitteet ovat samansuuntaisia Venäjän tavoitteiden kanssa – joko henkilökohtaisen hyödyn, idänkaupan tai muun menestyksen toivossa.

VENÄJÄN Suomeen käyttämä päänarratiivi on neuvostoperintöä: suomalaisilla olisi heitä itseään hyödyttävä erityissuhde itänaapurinsa kanssa, jos he toimisivat viisaasti.

Tämän narratiivin uskottavuus loppui helmikuun 2022 suurhyökkäyksessä Ukrainaan ja suomalaisten enemmistö kääntyi Nato-jäsenyyden kannalle.

Suomen Nato-jäsenyyden estäminen oli ollut Venäjän tärkein ulkopoliittinen tavoite täällä, ja sen epäonnistuttua Venäjällä oli hetken aikaa vaikeaa löytää uutta viestiä tänne.

Nyt sellaiseksi on nousemassa vaatimus – venäläisestä – rauhasta.

Monet Kremlin vaikuttamistoiminnan parissa marinoituneet ihmiset ovat alkaneet puhua paljon rauhasta ja siitä, mitä kaikkea hyvää (Venäjän ehdoilla solmittavasta) Ukrainan aselevosta seuraisi Suomelle.

Itäisen Suomen kuntien taloudellinen ahdinko on ollut tässä erityinen veruke. Jos kauppasuhteet ja raja saadaan auki, taas koittaa onnen aika matkailulle ja rajakaupalle, näin näissä piireissä väitetään.

TALOUSNÄKÖKULMAA tullaan korostamaan lisää viimeistään siinä vaiheessa, jos ja kun Donald Trump purkaa Yhdysvaltain Venäjä-pakotteita. Kremlin tavoitteena on palauttaa kauppasuhteet ennalleen, jotta se voisi saada taas kansantaloutta jaloilleen.

Ei Venäjä ole taloudellisesti romahtamassa, mutta tiukoilla se sodan ja pakotteiden takia on. Pakotteet eivät kenties toimi täydellisesti, mutta riittävän hyvin estääkseen Venäjän taloudellisen pärjäämisen yhtään paremmin.

Suomi on ollut Venäjän vaikuttamistoiminnassa pienen pieni sivunäyttämö, ja siksi näitä talouspuheita alkaa luultavasti kuulua enemmän muista EU-kumppanimaistamme.

Keskeinen kohde EU:ssa on jo pitkään ollut Saksa. Sen keskeinen asema Euroopassa ja sisäpoliittinen tilanne erilaisine historian painolasteineen tekee siitä kaikkein altteimman ja myös tuloksellisimman kohteen.

Jopa Saksan poliittisessa johdossa on näkynyt kasvavaa kiinnostusta suhteiden palauttamiseen Venäjään.

Muun muassa Saksin osavaltion pääministeri ja konservatiivipuolue CDU:n varapuheenjohtaja Michael Kretschmer on kyseenalaistanut Venäjän-vastaisten pakotteiden hyödyllisyyden ja esittänyt mahdollisuutta kaasutoimitusten jatkamiseen Nord Stream -putken kautta sodan loputtua. Myös Saksan demarien SPD:ssä on ihmisiä, jotka toivovat paluuta normaaliin talousyhteistyöhön Venäjän kanssa.

CDU:n johtaja ja uusi liittokansleri Friedrich Merz puolestaan on esiintynyt vahvana Ukrainan tukijana. Kun Saksan uusi hallitus tulevalla viikolla aloittaa, saamme nähdä minkälaista luvattua tahtopolitiikkaa uusi hallitus Merzin johdolla alkaa tehdä.

Saksassa on myös nähtävissä äärimmäisen selkeästi se tilanne, miten Euroopan laita- ja äärioikeistolaiset populistipuolueet ovat hyvinkin näkyvästi Moskovalle myönteisiä.

Vastikään Saksan tiedustelupalvelun äärioikeistolaiseksi nimeämä AfD-puolue ajaa avoimesti sekä Venäjälle että Trumpin hallinnolle myötäisiä linjoja, kuten Ranskankin oikeistopopulistit.

POPULISTILIIKKEET ovat olleet Ukraina-sodan aikana EU:ssakin suhteellisen hajanaisia. Nyt ne alkavat saada yhä enemmän näkyvyyttä ja tukea Yhdysvalloista, muun muassa Trumpin tukijoiden vahvalta somekoneistolta.

Valkoisen talon Venäjä-myönteisyys on samaan tapaan opportunistista kuin muillakin Kremlin myötäilijöillä: yhteiset tavoitteet yhdistävät, vaikka motiivit niiden takana olisivat erilaisia.

Trump inhoaa kaikkea monenkeskisyyttä ja erityisesti Euroopan unionia. Ylipäätään hänen hallintonsa ylenkatsoo Euroopan demokraattista puolta ja pitää maanosaa Yhdysvaltain hyväksikäyttäjänä.

Kun Trump rikkoo demokraattisten maiden rintaman Ukrainan puolustamisessa ja Venäjän vastustamisessa, tilanne muuttuu koko ajan sekavammaksi. Se taas avaa mahdollisuuksia käyttää informaatiovaikuttamista sekoittamaan tilannetta entisestään.

Suomessa itänaapurin uhka pitää katseen kiinni olennaisessa, mutta Ukrainan rauhasta ja tulevaisuudesta käytävä eteläisemmän Euroopan keskustelu tulee olemaan lähitulevaisuudessa – kauniisti sanottuna – monimuotoista.

Tämä haastaa Suomen valtiojohdon toimimaan EU-elimissä ja kahdenkeskisemmissä tilanteissa fiksusti ja päämäärätietoisesti. Ilman riittävää yhtenäisyyttä demokraattinen Eurooppa jää kahden autoritaarisen suurvaltajohtajan jalkoihin.