Helatorstaita vasten valtioneuvosto julkaisi Kansallisen turvallisuuden strategiansa vuosille 2026-2035. Tämän hallitusohjelmassakin luvatun asiakirjan julkaisu meni ohi monelta: painokoneita ei pysäytetty eikä etusivuja pantu uusiksi.

Ehkä asia jäi samoihin aikoihin tapahtuneiden drooniuutistenkin varjoon. Ministeritason kommentteja ei aiheesta tullut, eikä paperia kovin voimakkaasti mainostettukaan. Sisäministeriön Facebook-sivulta ilmestymisen toki huomasi.

Aihe on pinnalla, ja juuri siksi strategian ulostulon näkymättömyys herättää kysymyksiä. Eikö asiakirjalle ja sen sisällölle haluttu tämän enempää julkista huomiota?

Pääministeri Petteri Orpo (kok) lausuu alkusanoissa, että strategiassa määritellään ”kansallisen turvallisuuden ydinintressit ja keskitytään vakavimpiin uhkiin vastaamiseen. Se antaa suuntaviivat toimenpiteiden priorisoinnille ja tukee ennakoivaa, strategista ja välitöntä varautumista.”

Muotoilu kertoo, että kyseessä on poliittinen eikä hallinnollinen asiakirja: poliittiset toimijat valitsivat intressikohteet ja eri uhkien vakavuusasteet.

Valtioneuvosto ei kerro tarkemmin, mitä ja millaista poliittista ohjausta se työhön käytti. Strategian edistymistä käsiteltiin kuitenkin TP-utvassa joulukuun alussa.

Kummallista on myös, että strategia ilmestyi jostain syystä melkein vuoden alkuperäisestä määräajasta. Mikä työtä oikein viivytti?

STRATEGIAN taustamateriaaleina olleet erilliset selonteot syntyvät parlamentaarisen valmistelun avulla, poliittiset rajat ylittävässä yhteistyössä.

Näin kaikki eduskuntapuolueet paitsi saavat vaikuttaa sisältöihin, myös saavat asioista tietoa ajoissa.

Turvallisuusstrategia – jonka linjaukset vaikuttavat kaikkiin suomalaisiin poliittisesta kannasta huolimatta – tuotiin pöytään ikään kuin annettuna.

Hallitus on saanut vastaavasta toiminnasta tänä keväänä aiemminkin meteliä. Ydinaselainsäädännön muutokset valmisteltiin salassa ja pudotettiin eduskuntaryhmien käsiin yllätyksenä.

SUOMESSA on perinteisesti haettu puolueiden kesken konsensusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan isoista linjoista.

Miksi näin ei tehty Kansallisen turvallisuuden strategian kohdalla, emme tiedä.

Ylipäätään tuntuu kummalliselta, että pääministerin sanoin “suuntaviivat toimenpiteiden priorisoinnille” määrittelevä strategia tehdään virkatyönä, eikä poliittisena prosessina.

Strategialle on aikanaan luvassa toimeenpanosuunnitelma. Olisi ollut jotenkin loogisempaa, että poliitikot olisivat luoneet linjaukset ja virkakunta niiden pohjalta toimeenpanosuunnitelman.

Toimeenpanon laatijaa ja aikataulua ei hallitus strategiapaperissa määrittele tarkemmin, kertoo vain että sen etenemisestä raportoidaan valtiojohdolle.

Tämä tapahtuu ilmeisesti Valtioneuvoston turvallisuusjohtamisen toimintamallin kehittämishankkeen loppuraportissa mainitussa uudessa ja pysyvässä Kokonaisturvallisuuden ja varautumisen ministerivaliokunnassa.

Jos ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta on lyhenteeltään UTVA, tämä lienee sitten KOVA.

SISÄLLÖSSÄÄN strategia luettelee kattavasti Suomen turvallisuuden erilaisia ulottuvuuksia. Huomaa, että eri ministeriöiden edustajat ovat tekstiin tuoneet omien hallinnonalojensa kulmia.

Mutta juuri siitä suomalaisessa kokonaisturvallisuuden mallissa on kysymyskin.

Strategiassa ei ole mitään yllättävää, uutta tai kiistanalaista. Esimerkiksi Yhdysvaltojen sisäisen kehityksen huolestuttavuutta, ydinaseita tai maahanmuuttoa ei paperissa mainita.

Jännittävin kohta lienee, että Suomessa “kehitetään kansalliset suuntaviivat kyberattribuutiotoiminnalle”. Tämä tarkoittaa perusteita, joilla viranomaiset voivat kertoa tai olla kertomatta sitä, mikä taho on kyberhyökkäyksien takana.

Sisältö on sinällään kelpoa. Mutta tällä tavalla tehtynä, muotoiltuna ja julkaistuna lukija jää väkisinkin ihmettelemään, mistä siinä oikein on kyse.

TAVOITTEENA kaikilla strategioilla on yleensä vaikuttavuus: näin linjaamme, näin rakennamme päättäjille yhteistä tilannekuvaa ja tähän yhdessä parhaaksi sovittuun lopputulokseen pyrimme.

Nyt kaikki paperin osa-alueet tuntuivat tähtäävän suurimpaan mahdolliseen huomaamattomuuteen.

Se on aika kummallinen lähtökohta, kun puhe on koko Suomen kansallisesta turvallisuudesta ja sen strategisista linjanvedoista.