Kovin moni yhteiskunnallista keskustelua aktiivisesti seuraavakaan ei muista kuulleensa mitään strategiatyön tilasta. Lopputuloksen pitäisi kuitenkin tulla julki joskus näinä päivinä, sillä asiaa valmistelevan työryhmän toimikausi päättyi syyskuun loppuun.

Alunperin strategia piti julkaista jo viime kesänä ja sen toimeenpanosuunnitelma tänä syksynä.

Kyseessä ei siis ole Yhteiskunnan turvallisuusstrategia (YTS). Alkuvuodesta julkistettu uusi YTS on valtion ja yhteiskunnan yhteinen suunnitelma siitä, miten varmistetaan kriittisten toimintojen jatkuvuus ja väestön turvallisuus kaikissa häiriö- ja kriisitilanteissa.

Samalla tavoitteena on nivoa yhteen eri selonteoissa ja strategioissa olevia kansalliseen turvallisuuteen liittyviä toimenpiteitä ja linjauksia.

KTS keskittyy vakavimpiin kansallisen turvallisuuden uhkiin ja perustuu pitkälti parlamentaarisessa ohjauksessa tehtyjen ulko- ja turvallisuuspoliittisen, puolustuspoliittisen ja sisäisen turvallisuuden selontekojen tilannekuvaan sekä tietysti Yhteiskunnan turvallisuusstrategiaan.

KTS:n pitäisi täydentää näitä selontekoja konkreettisilla toimilla ja myös priorisoida niitä. Tavoitteena on, että strategiaan sitoudutaan ylivaalikautisesti eli se olisi myös ainakin seuraavan hallituksen toiminnan pohjana.

Työryhmän puheenjohtajana toimi sisäministeriön kansallisen turvallisuuden yksikön johtaja Petri Knape ja varapuheenjohtajana Turvallisuuskomitean pääsihteeri Petteri Korvala.

Laadintaan osallistuivat myös valtioneuvoston kanslia, melkein kaikki ministeriöt sekä Rajavartiolaitos ja Turvallisuuskomitea.

KYSEESSÄ ON SIIS monin tavoin tärkeä asiakirja, jonka avulla Suomi suuntaa voimavarojaan ja toimintaansa keskellä geopoliittista murrosta ja uusia uhkia.

Siksi hieman mietityttääkin, miksi niin tärkeä paperi on valmisteltu virkatyönä.

En lainkaan epäile työssä mukana olleiden viranhaltijoiden asiantuntemusta ja pyrkimystä kansallisen turvallisuuden täysimääräiseen toteuttamiseen.

Silti mielestäni tällä tasolla tehtävät linjanvedot ja priorisoinnit kuuluvat valtansa kansalta saaneille poliitikoille. Kysymys on niin isoista asioista, ja myös rahoista, että teknokratia ei saisi ohittaa demokratiaa.

Suomalaisessa turvallisuuskeskustelussa ylipäätään on huonosti sietokykyä erilaisille näkemyksille. Tällä tavalla tehtynä KTS:n laadinnassa on viety mahdollisuus olla valmisteluvaiheessa poliittisesti eri mieltä.

Arvelen, että kun strategia julkaistaan, kuka tahansa sen painopisteitä tai johtopäätöksiä julkisesti kritisoiva saa niskaansa syytöksiä oman maan turvallisuuden vaarantamisesta.

Nykyisessä tilanteessa ja ilmapiirissä tämä käytännössä estää useimpia poliitikkoja ottamasta kriittistä kantaa mihinkään esityksessä.

PELKÄSTÄÄN strategian ylivaalikautinen luonne olisi edellyttänyt poliittisen ja mieluummin vielä parlamentaarisen ohjauksen mukanaoloa.

Näin isot päätökset tulisi myös altistaa jo valmisteluvaiheessa julkiselle keskustelulle. Ainoa julkinen puheenvuoro, jonka löysin asiasta, oli nykyisen europarlamentaarikko Mika Aaltolan (kok) kolumni ajalta, kun hän oli vielä Ulkopoliittisen instituutin johtaja.

Toinen tällaisen kokonaan piilossa tapahtuneen virkavalmistelun riski on, että esitys vahvistaa turvallistamisen ajattelumallia.

Turvallistaminen siis tarkoittaa, että jokin oikeasti enemmänkin poliittinen asia nimetään turvallisuuskysymykseksi.

Poliittisissa kysymyksissä on aina loputtomasti eri ratkaisuvaihtoehtoja, jolloin kompromissit ovat mahdollisia. Kun asian päätetään olevan turvallisuuskysymys, vaihtoehdot ja kompromissit häviävät.

ODOTAN suurella mielenkiinnolla, miten aikanaan julkaistava strategia ottaa huomioon tämän hallituksen tähän asti käytännössä kokonaan ohittaman informaatioturvallisuuden, vihamielisen vaikuttamisen torjuntamallit.

Myös tekoälymurroksen huomioiminen erilaisissa turvallisuuspapereissa on tähän asti ollut jokseenkin olematonta.

Arvioita siitä, kuinka onnistunut strategia on, voi antaa vasta sen ilmestyttyä. Mutta jo nyt valmisteluprosessia voi moittia salailevaksi ja omaa tavoitettaan nakertavaksi.

Suljettu valmistelu heikentää strategian uskottavuutta. Kokonaisturvallisuutemme mallin toimiminen edellyttää, että kaikkia pidetään mahdollisimman hyvin mukana.

Turvallisuus ei vahvistu salailulla vaan avoimuudella ja ajoissa otetulla poliittisella vastuulla.