Hyvin tarkkaan yhdeksän kuukauden päästä, tammikuussa 2024, kansa vaeltaa äänestyspaikoille valitsemaan uutta Suomen Tasavallan presidenttiä.

(Kampanja-aika saa alkaa yllättävän pian – jo perjantaina 28. heinäkuuta. Uusi presidentti astuu virkaansa äänestyskierrosten määrästä riippuen joko helmi- tai maaliskuun alussa.)

Kun nykyinen presidentti aikoinaan valittiin ensi kerran, presidentin asemaa pidettiin hieman toisarvoisena verrattuna pääministeriin. Nyt tilanne on monesta syystä aivan toinen.

Puolustusvoimien komentajan Timo Kivisen lakisääteinen eläkkeellesiirtymisikä täyttyy maaliskuussa 2024. Koska perinteisesti nimitys tehdään perehdytyssyistäkin hyvissä ajoin etukäteen, Sauli Niinistö ehtii vielä valita Kivisen seuraajan.

KANSAINVÄLISEN politiikan kentillä sekä Sauli Niinistö että pian entinen pääministeri Sanna Marin ovat olleet vähintäänkin keskiraskaan sarjan toimijoita. Nyt valittavilla ei tätä etua ole, ainakaan ennen kuin itse ansaitsevat paikkansa.

Ulkopolitiikan isoissa linjoissa vähääkään vakavasti otettavissa ehdokkaissa tuskin löytyy hajontaa mihinkään suuntaan.

Se, missä eroja voi löytyä, liittyy Euroopan sisäiseen keskusteluun. Etenkin entisten suurvaltojen johtajat ovat halunneet nostaa oman maansa profiilia jopa muita yllättäneillä tavoilla. Näin on toiminut muun muassa Ranskan Emanuel Macron Kiinan kanssa.

Aiemmin Suomi oli Niinistön johdolla tiiviissä yhteydessä Ranskaan. Silloin Suomi kutoi turvallisuuttaan monilla keinoilla, kahdenvälisillä sopimuskuvioilla. Nato-jäsenyyden saamisen jälkeen nämä turvallisuuskudelmat eivät ole enää niin elintärkeitä kuin aiemmin.

Suomen sijoittuminen Euroopan sisäisissä asetelmissa on merkittävä asia, jossa presidentin linjauksilla on suuri merkitys. Jos presidentti ja valtioneuvosto ovat erimielisiä, asia voi mennä eduskunnan ratkaistavaksi.

TULEVA Petteri Orpon hallitus tuskin tarttuu presidentin valtaoikeuksiin. Parlamentaarisuuden korostaminen on ollut perinteisesti enemmän vasemmiston listalla.

Toki voi olla, että elävän elämän käytännön haasteet nostavat asian väkisin pöydälle. Mutta täytyy toivoa, että hallitus joka tapauksessa vahvistaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan resursseja joka puolella päätöksentekokoneistoa.

Hallituksen linjaukset ja henkilövalinnat vaikuttavat silti varmasti seuraaviin presidentinvaaleihin.

Yleensä ehdokkaille on etua, jos he pyrkivät presidentiksi esimerkiksi ministerin paikalta. Nyt joku ehdokas voi saada nostetta oppositioasemansa takia.

Teoriassa on mahdollista, että presidentiksi tulee ihminen, joka ei ole kaikessa täysin samoilla linjoilla istuvan hallituksen kanssa. On tärkeää tietää, missä hengessä kukin ehdokas tällaiset tilanteet ratkaisisi.

ASETELMAT presidentinvaaleihin ovat vielä kovin avoinna. On sinällään hieman erikoista, että suurimmilla puolueilla näyttää olevan kaikkein hankalinta nimetä ehdokasta.

Sosialidemokraateilla, kokoomuksella ja perussuomalaisilla on kaikilla sama pulma. Jokainen löytää totta kai sinänsä kelvollisen ehdokkaan, mutta selkeästi voitossa kiinni olevaa hahmoa ei heillä ainakaan mielipidemittausten mukaan vielä näy.

Tämä taas nostaa todennäköisyyttä sille, että tuleva presidentti on jonkun pienemmän puolueen ehdokas. Virkaan astuessaan presidentti luopuu jäsenkirjastaan, muttei tietenkään maailmankuvastaan.

VENÄJÄN Ukraina-hyökkäyksen seurauksena Suomessakin on keskusteltu paljon siitä, millainen Nato- tai Venäjä-suhde kullakin kärkipoliitikolla on takavuosina ollut.

Tulevissa presidentinvaaleissa voi hyvinkin olla mukana ehdokkaita, jotka ovat olleet tiiviisti kiinni idänkaupassa, Fennovoimassa tai muissa energiahankkeissa.

Saa nähdä onko kellään heistä halua kertoa itse, miten muun muassa monia outouksia sisältänyt Fennovoima-prosessi eteni. Avoimuus tässä voi sitten vaikuttaa suurestikin äänestäjien valintoihin.

Eduskuntavaaleissa ulko- ja turvallisuuspolitiikka loisti poissaolollaan, mutta jospa presidentinvaaleissa saisimme käydä sitä keskustelua senkin edestä.

Aiheita ainakin pitäisi riittää – ikävä kyllä.