Kirja lähtee liikkeelle kuusankoskelaisen lapsuudesta, käy läpi paperimies ja luottamusmiesvaiheet Voikkaan tehtaalta sekä päätymisen kuntapolitiikan kautta valtakunnan politiikan huipulle.

Voikkaan tehdas lakkautettiin 2006, mitä Lindström käy läpi kirjassaan tilittäen myös syvää pettymystään silloiseen paperiliiton puheenjohtajaan Jouko Ahoseen.

Lindströmin lapsuus ei ollut auvoinen, perheeseen tuli avioero ja äiti haki lohtua alkoholista. Lindström kärsi lapsena koulukiusaamisesta ja vaivasta nimeltä yökastelu, josta hän kertoo kirjassaan avoimesti.

Lindström tunnetaan myös voimailun ystävänä. Hän oli kuntosalin osakkaana jonkin aikaa. Salilta löytyi vaimo Outi.

Eduskuntaan Lindström nousi 2011 perussuomalaisten jytkyssä. Hän pääsi heti puolueensa puheenjohtajistoon ja eteni ensimmäisellä kaudella myös eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi haastettuaan tehtävässä Pirkko Mattilan.

– Yksi minua tukeneista oli Jussi Halla-aho, jonka puheenvuorolla uskon olleen merkittävä vaikutus lopputulokseen. Hän piti minua sopivana johtamaan ryhmää sosiaalisuuteni vuoksi, Lindström kertoo kirjassa.

Juuri sosiaalisuus ja rehtiys ovat olleet Lindströmin brändi eduskunnassa. Näiden ominaisuuksien tähden hän oli pidetty kansanedustaja yli puoluerajojen. Onkin erikoista lukea kirjasta, kuinka rajuja henkilöiden väliset ristiriidat ovat olleet Kouvolan kunnallispolitiikassa ja millaista lokaa Lindströmin niskaan on satanut.

Mikään ei kuitenkaan auttanut, kun Lindström ja kaikki siniset putosivat eduskunnasta 2019 vaaleissa. Perussuomalaiset onnistuivat varsin taitavasti lyömään kaikkiin petturin leiman.

– Meille ei ollut markkinarakoa, ei tilausta ja jäimme täysin persujen varjoon. Ei sitä voi kaunistella paremmaksi millään syyllä. Olimme lisäksi, ennen muuta, leimaantuneita perussuomalaisiksi. Siitä leimasta ei päässyt eikä pääse tulevaisuudessakaan eroon kukaan kärkipoliitikoistamme, milloinkaan. Ei puoluetta vaihtamalla eikä millään muullakaan tavalla, Lindström kirjoittaa.

Hän sanoo, ettei hänellä enää 2019 vaaleissa ollut intohimoa ja että hän tiesi varmuudella, ettei mene läpi.

– Perussuomalaisten viesti oli selkeä, meidän ei. Syy ei ollut Sampo Terhon esiintymisessä vaan siinä, että light-versio persuista ei kerta kaikkiaan myynyt.

Ainoa minimaalinen jännitysmomentti oli Lindströmin mukaan sinisten puheenjohtajan Sampo Terhon ja puolustusministerinä toimineen Jussi Niinistön pärjääminen Uudellamaalla.

– Olin todella pahoillani ja pettynyt vain siitä, että siniset eivät saaneet ketään läpi eduskuntaan edes Uudeltamaalta. Se oli pettymys. Iso sellainen. Jussin ja Sampon olisin odottanut menevän läpi.

Kun Lindström aikoinaan liittyi perussuomalaisiin, hän pohti pitkään eri puolueita, ”myös vasemmistopuolueita”.

– SDP olisi toki ollut luonteva valinta, mutta en ollut tuntenut mitään vetoa sen ideologiaan sitten kisällilaulujen. En lainkaan kiistä SDP:n ansioita Suomen rakentamisessa, ne ovat erittäin merkittävät. Minullekin on tärkeää, että yhteiskunta auttaa heikompiosaisia ja että turvaverkko on olemassa. Mutta vähintäänkin yhtä tärkeää on se, että ihminen kantaa vastuuta itsestään myös itse. Ei voi olla niin, että muut kustantavat veroillaan toisten elämisen ja että sellainen mahdollistetaan.

Lindström kertoo kirjassa, miten hänen oli alun perin tarkoitus olla ehdolla myös toukokuun 2019 EU-vaaleissa.

Hän sanoo, että hänelle  tarjottiin vaaleissa paikkaa, tai tilaa, demareista, kokoomuksesta ja keskustasta.

– Viimeisin tarjous tuli pääministeri Sipilältä. Vaaliliitto keskustan kanssa olisi ollut mielestäni oikein hyvä asia, mutta ei heidän listalleen meneminen.

– Demareilla taas on hyviä ihmisiä ja toimijoita, ja joitakin hyviä ajatuksiakin puolueohjelmasta löytyy. Mutta jos olisin löytänyt sisäisen demarini, olisin pitänyt sitä enemmän opportunismina kuin todellisena heräämisenä demariaatteeseen. Olisin huijannut itseäni ja muita. Siksi: ei.

Joitakin henkilöitä Lindström myös kirjassaan arvioi. Erkki Tuomiojasta (sd.) hän toteaa vain, ettei tämä tervehtinyt häntä kertaakaan kahdeksan eduskuntavuoden aikana.

SDP:n Tarja Filatovia Lindström arvostaa suuresti.

– Filatov on eduskunnan harvoja poliitikkoja, jotka oikeasti tuntevat työlainsäädännön. Hän osaa myös ajatella päätösten käytännön vaikutuksia.

Timo Soinille taasen sai ja piti kertoa ikävät asiat päin naamaa, suoraan ja sumeilematta.

– Näkemykseni mukaan hän myös arvosti niitä, jotka olivat eri mieltä hänen kanssaan. Ennen kaikkea Jussi Niinistöä, joka sanoi joskus todella suoraan mielipiteensä eikä ollut mikään joo joo -mies.

Sisäministerinä toiminutta Paula Risikkoa Lindström kuvaa ”kokoomuksen jurrikaksi.

– Jokaisella puolueella on joku tällainen oikein sitkeä neuvottelija, joka laitetaan neuvottelemaan kaikkein paskamaisimmat asiat. Meillä se oli Kaj Turunen.

Alexander Stubbin (kok.) kanssa Lindström sanoo tulleensa juttuun erittäin hyvin erään kriittisen keskustelun jälkeen.

– Alex koitti aluksi ripittää minua, mutta totesin hänelle, että älä minulle vittuile, soita Soinille, jos sinulla on jotain asiaa. Se olikin ainoa kerta, kun meillä oli Alexin kanssa tällainen ”keskustelu”.

– Yksi suosikeistani kokoomuksen porukasta on Petteri Orpo. Tuoppi-indeksini mukaan hän sijoittuu korkealle: hän täyttää määritelmän henkilöstä, jonka kanssa voisi viihtyä myös työasioiden ulkopuolella. Petteri on mukava ukko, ja hänen kanssaan voisin mennä kaljalle.

Pääministerinä toiminutta Juha Sipilää (kesk.) Lindström käsittelee myös arvostaen.

– Olen kuitenkin varma, että historia vielä osoittaa, että Juha Sipilä oli mainettaan parempi pääministeri. Hän sai asioita aikaiseksi ja oli kiky-prosessissa itsekin aktiivinen. Oma näkökulmani on, että olimme ensimmäinen hallitus Suomessa, joka uskalsi ottaa työllisyyspuolella ohjat, kun kolmikanta ei siihen pystynyt.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) kanssa Lindström kävi reviiritaistelun siitä, kuuluuko työelämälähtöinen koulutus ministerinä Lindströmille vai Grahn–Laasoselle, joka joutui pettymään.

– Sain pöydän toisella puolella istuvalta Sannilta viestin paperilapulla kirjoitettuna, jossa luki jotenkin näin: ”Kiitos vaan Jarppa nolaamisestani kaikkien edessä.”

2011 perussuomalaiset ei lähtenyt Jyrki Kataisen (kok.) hallitukseen. Lindtrömin mukaan Katainen  teki tarjouksen: perussuomalaiset saisi äänestää kaksi kertaa hallituksen linjaa vastaan ja sitten palaisi ruotuun.

Vasta 2015 perussuomalaiset lopulta hallitukseen lähti.

Lindströmin mukaan SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne sanoi hänelle noiden hallitusneuvottelujen jälkeen kahden kesken, että olkaa varovaisia kokoomuksen kanssa.

– Minulla oli tuolloin aavistus siitä, mitä Antti tarkoittaa, mutta nykyään täysi ymmärrys. Kokoomus oli hallituskumppanina vaikea, taitava ja haastava, ja sen kanssa sai vääntää usein loputtomasti, Lindström kuvaa.

– Jo hallitusneuvotteluissa saattoi huomata, että kokoomus on taitava puolue, hyvässä ja pahassa. Se oli ollut kauan hallitusvastuussa ja saikin neuvoteltua omannäköisensä hallitusohjelman. Näinhän se meni, mitä sitä selvää asiaa kiertelemään.

Lindströmin kokemukset keskustasta hallituskumppanina ovat pääosin myönteisiä.

– Itse asiassa sanonta kepu pettää aina ei kokemani mukaan pidä paikkaansa. Ei keskusta aina petä.

Jari Lindstömistä tuli 2015 Sipilän hallituksen oikeus- ja työministeri. Kyseessä oli äärimmäisen raskas pesti, johon Lindström uupui, mistä hän puhui avoimesti aikoinaan ensin Demokraatille.

2017 hänen toiveensa toteutui ja hän pääsi eroon oikeusministerin salkusta.

Työministerin salkussa oli siinäkin todella paljon hoidettavaa. Lindströmiin muun muassa henkilöityi pitkälti aktiivimallin ajaminen.

– Aktiivimalli ei ollut minun keksintöni tai minun esittelemäni, enkä minä siitä pitänyt, Lindström muistuttaa kirjassaan.

Hän oli se, joka kuitenkin joutui julkisuudessa mallia puolustamaan.

– En koskaan mennyt sen taakse, että ”enhän minä vaan ne muut”, vaikka esitys leimattiin täysin paskaksi ja sen luultiin ilman epäilystä olevan minun oma keksintöni.

Kilpailukykysopimusta Lindströmin mielestä kuitenkin tarvittiin.

Ay-liikkeeseen Lindström sanoo pettyneensä ministerinä.

– Se ei lähtökohtaisesti ole kiinnostunut työttömistä vaan omista maksavista jäsenistään.

Kolmikantaan hän sen sijaan uskoo.

– Vaikka uskoni kompromisseihin kykenemättömään kolmikantaan on ollut koetuksella, puolustan sitä yhä.

Yritystukien leikkaamisväännöstä puhuessaan Lindström toteaa, että todellista valtaa tässä(kään) asiassa ei käytä maan hallitus, vaan muutama vuorineuvos.

– Heillä on eniten valtaa Suomessa.

Politiikantekoon kuuluvat myös eräänlaiset tarinat tai kiperät episodit. Lindström käy kirjassa läpi muun muassa liikemies Peter Fryckmannin tapauksen, jossa Fryckman koetti saada perussuomalaisten ja perussuomalaisen oikeusministerin kautta velka-asiaansa Haagin kansainväliseen tuomioistuimeen. Tässä yhteydessä hän sanoo kokeneensa painostusta perussuomalaisten työmieheltä Matti Putkoselta.

Lindtröm kelaa myös oikeuskanslerin nimittämistä. Oikeuskansleri Jaakko Jonkka oli jäämässä eläkkeelle. Uuden nimityksen tekee tasavallan presidentti oikeusministeriön esityksestä.

Virkaan esitettiin professori Veli-Pekka Viljasta.

Lindström kertoo, että presidentin näkemystä oli yritetty kysyä. Oikeusministeriön viesti oli lähtenyt juuri ilmeisesti ennen pääsiäisen pyhiä presidentin kansliaan.

Koska vastausta ei kuulunut, oikeusministeriö oletti, että asia on presidentille ok. Näin ei kuitenkaan ollut. Tämä selvisi myöhemmin.

– Se oli ainoa kerta, kun näin presidentin olevan ärtyneen oloinen. Hän teki täysin selväksi oman kantansa siihen, miten prosessi oli mennyt. Hän muun muassa kysyi, onko ollut tapana, ettei nimittäjää pidetä ajan tasalla.

Varsinainen nimitys venyi lopulta aikaan, jolloin Lindström ei ollut enää oikeusministeri. Oikeuskansleriksi nimitettiin Tuomas Pöysti.

Lindström tarinoi kirjassaan myös nykyisen europarlamentaarikon, puhemiehenä toimineen Eero Heinäluoman (sd.) työskentelystä.

Lindström istui salissa kaksi vaalikautta perussuomalaisten Mika Niikon vieressä. Niikko oli monesti puheenvuorotilastojen kärjessä, mutta silti tyytymätön siihen, ettei saanut puheenvuoroa juuri tässä ja nyt.

– Hän käsittääkseni valitti tästä puhemies Eero Heinäluomalle usein. Heinäluoma piti kuitenkin tarkkaa kirjaa siitä, kuinka paljon oppositioryhmät olivat saaneet puheenvuoroja, ja löi tarvittaessa tilastot eteen. Heinäluoma oli todella taitava jakamaan puheenvuoroja. Häntä siis pidettiin ryhmässämme hyvänä kapellimestarina mutta myös pelurina. Hän pelasi sekä meitä että jopa omiaan vastaan, joskus toki myös tuki jotakuta, riippuen täysin asiasta ja tilanteesta.

– Jonkin perussuomalaisille tärkeän keskustelun aikana hän saattoi antaa puheenvuoron sellaiselle ryhmän edustajalle, jolla ei välttämättä ollut kyseinen asia hanskassa. Näin koko ryhmä saatiin näyttämään siltä, että se ei hallitse asiaa. Lisäksi tilastoon saatiin merkittyä ryhmälle myönnetty puheenvuoro, joka meni sitten siinä.

Lindströmin mukaan eräällä kyselytunnilla Heinäluoma antoi, täysin yllättäen, ensimmäisen kysymyksen toiseksi suurimmalle oppositiopuolueelle keskustalle.

– Ja keskustan kysymys oli aivan sama kuin meillä, joten meiltä lähti ykköskysymys alta ja tuli kiire keksiä lennosta uusi kysymys omalla vuorollamme.

Lindström sanoo käyneensä eduskuntaryhmän puheenjohtajana Heinäluoman kanssa puheenvuoroista keskusteluja kahden kesken.

– Hän nosti esille sen kiistattoman seikan, että kun salissa alkoi debatti jostain aiheesta, osa puheenvuoroa pyytäneistä perussuomalaisista alkoikin puhua jostain ihan toisesta aiheesta. Se oli totta ja erittäin noloa. Kun joku alkaa värisevällä äänellä ja vapisevin käsin lukea puheenvuoroa suoraan paperista, keskustelun jännite katkeaa. Se vaikutti niin, ettei Heinäluoma antanut kyseiselle edustajalle puheenvuoroa hetkeen.

Jos siniset on ehdolla kevään 2023 eduskuntavaaleissa, eikä se saa silloinkaan ketään läpi, poistuu puolue puoluerekisteristä.

– Se taas tarkoittaisi 5 000 nimen keräämistä uudelleen, enkä oikein usko, että sitä jaksetaan enää tehdä, Jari Lindström arvelee kirjassaan.

Hänen oma intonsa politiikan tekoa kohtaan on poissa.

– En näe tällä hetkellä sellaista tilausta, aikaa tai paikkaa, että voisin uskottavasti olla vaaleissa ehdolla. Kaikkein suurin syy on se, että palo on sammunut. Ei vain kiinnosta. Olen kyllästynyt eikä minulla ole motivaatiota.

Hän aikoo istua Kouvolan kaupunginvaltuustossa tämän kauden loppuun.

– Mitä nyt ajattelen entisestä puolueestani, puolueesta, johon liityin ja joka antoi minulle valtavan paljon kokemuksia – laidasta laitaan? Kun seuraan perussuomalaisten puheita, ohjelmia, toimintatapaa ja olematonta yhteistyökykyä eduskunnassa tai ylipäätänsä politiikassa, olen entistä varmempi omasta päätöksestäni lähteä puolueesta, hän kirjoittaa.

Hän kertoo uskovansa, että hänellä olisi vielä paljon annettavaa työllisyysasioissa.

– Tekisinkö sitä jopa työkseni? Aika näyttää. Yrittäminen houkuttaa, mutta idean pitää olla todella kestävällä pohjalla.