Koronapandemia nykyaikaisti työssäkäymisen tekniikkaa huomattavasti. Silti pelkkä etä-, kesämökki- ja hybridityön lisääntyminen ei tarkoita, että työtä olisi nyt erityisen paljon helpompaa tehdä kuin vaikka kesällä 2019.

Päinvastoin. Monet suomalaisten työpaikkojen helmasynnit ovat ennallaan, niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla.

Suorittavan portaan ihmisiä rasittaa heikko palkkaus tai jatkuvan ylimitoitetun datankeruun ja raportoinnin byrokratia, sekä työn fyysinen raskaus.

Ehkä ikävimmässä asemassa ovat keskijohdon edustajat, jotka joutuvat toteuttamaan käytännöstä vieraantuneita ylemmän johdon visioita. Heille käy usein huonosti, jos paremmin arkea tuntevat työntekijät eivät pidä uudistuksia järkevinä.

Johtoporras taas kiukkuaa pikkupomoille, jos nämä eivät saa toteutettua heidän haaveitaan, ja henkilöstötutkimuksen mittarit vilkuttavat punaista.

Lopputuloksena meillä on työyhteisöjä, joissa voidaan huonosti, kiukutellaan toisilleen, lisätään henkilöstöryhmien keskinäistä kaunaa ja koetaan merkityksettömyyden tunteita.

Niin pomot kuin duunaritkin tekevät ”paikka- ja aikariippumattoman” työn varjolla pysyvää näkymätöntä ylityötä, työtehonsa ja kestävyytensä kustannuksella.

Eikä tämä vyyhti ratkea sillä, että jollekin henkilöstöryhmälle annetaan kolmesta kahdeksaan prosenttia lisää liksaa, tai johdolle jaksuhalibonuksia.

Tuijottaminen pelkkään tuloratkaisuun ei saa johtaa siihen, että sitä odotellessa johtamisen ja hallintorakenteiden uudistaminen tai siilojen purkaminen seisoo.

Näin on esimerkiksi kunta-alalla ja monessa yksityisessä yrityksessäkin tänä keväänä tapahtunut.

Työelämän kehityshankkeisiin on otettu aikalisiä, erilaisia hallinnon uudistustyöryhmien päätöksiä ja pelisääntöehdotuksia on lykätty utuiseen tulevaisuuteen, koska omilla tai naapurialoilla palkkariidat ovat olleet kesken.

Tämä on hyvin lyhytnäköistä, kalliiksi käyvää ongelmien lakaisemista maton alle. Ihmisten työhyvinvointi on tulevan talouden taantuman ja hintojen nousun aikana vastedeskin koetuksella.

Sitä ei tarvitse erikseen vaikeuttaa purkamattomilla organisaatiohimmeleillä ja analogisen ajan työtapaperinteillä.

Entä mainitsinko jo kilpailukyvynkin? Kyllä, sekin paranisi järjenkäytön lisäämisestä.

Korona opetti, miten työpaikoilla pystytään pakon edessä joustaviin työaika- ja digityöratkaisuihin. Samanlaisia uudistuksia työn organisointiin tai hallintomalleihin voi ja pitää tehdä nyt oma-aloitteisestikin.

Muuten hyvätkin palkkaratkaisut ovat vain kehnoja laastareita työyhteisöjen kroonisiin vaivoihin.