Merkkivuosi tämä kesä on myös siksi, että se on festivaalia 18 vuotta taiteellisena johtajana luotsanneen Jorma Uotisen jäähyväisfestivaali. Ensi vuonna remmiin astuu uutta sukupolvea edustava Riku Lehtopolku.

Jo nyt voidaan sanoa, että yksi merkittävä jälki, jonka Uotinen on johtajakaudellaan festivaaliin jättänyt, on keskittyminen nykytanssiin ja sitä edustavien tasokkaiden ulkomaisten ryhmien tuominen Kuopioon.

Eikä tämä linja petä Uotisen viimeisessäkään festivaalissa ainakaan kahden ensimmäisen esityksen kohdalla. Festivaali lähti keskiviikkona käyntiin kahdella vahvalla, mutta hyvin erilaisella nykytanssiesityksellä.

Israelilaissyntyisen koreografin ja muusikon Hofesh Schechterin johtama, Brighton Domessa Englannissa toimiva Hofesh Schechter Company läväytti Musiikkikeskuksen lavalle varsinaisen maailmanlopun Grand Finalen.

Savun hämärtämällä ja välillä hyvin niukasti valaistulla näyttämöllä, jättimäisten, mustanpuhuvien, tilaa jatkuvasti eri muotoiseksi rajoittavien, kaikenlaiset ihmisiä erottavat muurit mieleen tuovien seinäelementtien keskellä kymmenen tanssijaa ja viisihenkinen bändi olivat täynnä loputonta, välillä lähes hysteeriseksi yltyvää energiaa.

Vahvana assosiaationa niin liikekielestä kuin musiikistakin, jossa miksautuivat livemuusikot ja raju matalaääninen rytmimaailma, nousi väkisinkin mieleen sota ja sen eri muodot. Hyvin fyysisessä liikekielessä oli elementtejä ja muistumia lähes kaikista mahdollisista tanssityyleistä eri kansojen kansantansseista katutanssiin. Se muistutti siitä, että me kaikki olemme osallisia, kukaan ei voi jäädä ulkopuolelle.

Synkästä kokonaisaiheesta huolimatta esityksessä oli myös paljon välittämistä ja jopa hellyyttä, joka näkyi ennen kaikkea erilaisissa hyvästijätöissä ja kanssakulkijan kohtelussa.

Yllättävä suvantokohta – ellei se sitten ollut suurta ironiaa – oli saippuakuplasateessa tanssittu valssi Leharin Iloisesta leskestä. Kohtaus selvästi jakoi esityksen kahteen eri puoliskoon. Alkupuolen hillitön vastaantaistelu muuttui eräänlaiseksi vääjäämättömän hyväksynnäksi. Esityksen vimmaisuus ei kadonnut minnekään, mutta nyt sen sävy oli enemmän bilettämisen luontoinen, mikä näkyi myös puvustuksen muutoksena.

Hofesh Schechter Companyn Grand Final oli täynnä loputonta energiaa.

Sen lisäksi, että tanssijat olivat teknisesti huipputaitavia ja fyysisesti todella kestäviä, he olivat myös yksilöitä. Lähes jokainen oli lähtöisin eri maasta ja se sai myös positiivisesti näkyä.

Grand Finale oli loistava esitys, mutta niin täyteen pakattu liikettä, tunnetta, äänimaailmaa ja merkityksiä, että se lähes pakahdutti. Yksi katsominen ei millään tuntunut riittävän kaiken vastaanottamiseksi.

Loistavia tanssijoita vaativassa ja kauniissa koreografiassa

On hauska sattuma, että Tanssiviikolla ensimmäistä kertaa vieraileva australialainen Sydney Dance Company viettää myös 50-vuotisjuhlavuottaan. Tuomisinaan kansainvälisesti tunnetulla ryhmällä on sitä kymmenen vuotta johtaneen espanjalaissyntyisen Rafael Bonachelan viime vuonna kantaesityksensä saanut teos Ab [intra]. Nimi on latinaa ja tarkoittaa sisältäpäin tulevaa.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että 17-jäsenisen ryhmän tanssijat ovat ilmiömäisiä. Teknisesti he tuntuivat pystyvän ihan mihin vain. Heidän tanssinsa ja kehon käyttönsä oli viimeisteltyä ja tarkkaa. Se oli myös kevyttä ja lennokasta. Energiaa käytettiin juuri sopivasti, niin että kaikessa tekemisessä, oli se kuinka nopeatempoista tahansa, säilyi tietynlainen levollisuus.

Teoksena ab [intra] oli hyvin abstrakti ja erillisistä, välillä melko lyhyistäkin, osista koostuva. Se ei kuitenkaan ollut vain liikettä liikkeen vuoksi, sillä minitarinoita ja tunteita löytyi useastakin osiosta. Näin oli erityisesti kahdessa pitemmässä duetossa, joista muodostui myös esityksen keskeisiä kohtia. Kummassakin intensiivisen intohimoisesti tanssitussa duetossa rakentui selkeä, mutta sävyltään erilainen parisuhteen kaari.

Valkealla lattialla vaaleiden savuseinämien ympäröimänä ja suurimmaksi osaksi kirkkaiden valojen loisteessa tanssijat olivat kaupunginteatterin suurella näyttämöllä kuin suurennuslasin alla. Tälle kliinisyydelle tarkoituksellisena vastakohtana puolestaan oli hämärässä seisovien tanssijoiden rivi, josta yksi tanssija kerrallaan erkani omaan valokehäänsä.

Samanlaista jyrkkää ja voimakasta vastakohtaisuutta oli myös musiikissa, jossa vuorottelivat latvialaisen Peteris Vasksin kuulas sellokonsertto ja Nick Walesin tumma elektroninen ambient-musiikki.

Esitys alkoi hieman hajanaisen oloisesti tanssijoiden lyhyillä liikepyrähdyksillä, joita muut seurasivat siluetteina eri puolilta näyttämöä. Vähitellen erityisesti duettojen, pitempien soolojen ja muutaman tiiviin ryhmäosuuden myötä kokonaisuus kiinteytyi ja vahvistui. Silti koreografiaan jäi liikkeiden fyysisestä vaativuudesta huolimatta hengittävyyttä, ilmaa ja runsaasti kauneutta.

Vaikka tanssijat olivat upeita ja heidän hypnoottisen taitavaa liikettään olisi seurannut vaikka kuinka kauan, alkoi aivan esityksen loppupuolella mieleen hiipiä hienoinen venyttämisen tuntu. Kenties kokonaisuus olisi ollut vieläkin täydellisempi aavistuksen verran tiivistetympänä.