Kun 24.5. kello 7.40 katsoin peilikuvaani, oli se ikuisesti mieleen jäävä hetki. Silloin minulla oli minuutissa mennyt puhe ja toinen poski roikkui ja repsotti. Ajattelin, että jukranpujut, nyt mulla on aivoinfarkti. Että nyt täytyy jostakin saada apua ja ambulanssi tänne. Ei sitä sillä hetkellä miettinyt, että kuoleeko siihen. Sitä on ajatellut vasta jälkikäteen. Sillä hetkellä päällimmäinen ajatus oli vain, että apua on saatava ja nopeasti. En oikeastaan hirveästi edes pelännyt, mutta kyllä se hetki jäi mieleen.

Aivoinfarkti ei tuntunut miltään. Ikään kuin joku vain olisi sivellyt toiselle puolle päätäni jotakin lämmintä, joka valui aivoista pitkin poskea. Ei mitään kipua. Jälkikäteen olen miettinyt, että onneksi se ei tullut yöllä, kun nukuin. Olisin saattanut nukkua neljä tuntia sen infarktin kanssa, ja sitten apu olisikin ollut jo liian myöhäistä. Aamulla olisikin vain ollut niin sanotusti kerrosta alempana.

Aivoinfarktin aikana oli oikeastaan sellainen humalainen olo. Hyvä olo. Mihinkään ei sattunut. Ei ennen, ei sen aikana, eikä sen jälkeen ollut minkään sortin kipuja. Kun ambulanssi tuli pihaan ja henkilökunta ryntäsi meille sisään, niin ensimmäinen kysymys oli ”Ootsä kännissä?”. Silmistä he tarkistivat, että vaikka puhe sammalsi, niin ei se olekaan kolmen promillen humalassa.

Sen siitä opin, että kännisen kuuloinen ja oloinen ihminen voikin olla muuta kuin känninen ja tarvitseekin ehkä välittömästi apua. Aivoinfarktissa apua on saatava heti, jokainen minuutti on tärkeä. Ei ole aikaa jäädä odottelemaan, että menevätkö oireet itsekseen ohi. Eivät ne mene.

Kaj Kunnas on urheilutoimittaja Ylellä.

Teksti: Nora Vilva

Juttu ilmestyi ensin Demokraatin viikkolehdessä torstaina 6.10.2016.