Kansallisbaletin joulun ajan uutuus Peppi Pitkätossu on monessa suhteessa lähes täydellinen koko perheen baletti.

Sen tarina on erittäin tuttu ja käsitelty näyttämöllä niin selkeästi ja sujuvasti, että jos on joskus joko lukenut Astrid Lindgrenin kirjat tai katsonut Peppi-elokuvan tai tv-sarjan, mukana pysyy vaivatta ilman käsiohjelman juoniselostustakin.

Visuaalisesti esitys on harkitun tyylikkäästi värikäs ja sopivasti vanhanaikaisen satumainen. Bo-Ruben Hedwallin lavastus on kuin tasokkaasta kuvakirjasta ja Ann-Mari Anttilan pastelleilla herkutteleva puvustus sijoittuu asiantuntevasti kirjojen syntyajankohtaan 1940-luvulle.

Pär Isbergin ja katutanssipuolesta vastanneen Karl Dyallin koreografia on sujuva ja monipuolinen, sieltä sun täältä erilaisia vaikutteita ottava. Pohjalla on selkeä balettitekniikka ja myös perinteisten balettiteosten rakenne karakteritansseineen, duettoineen ja jopa trioineen, mutta kaikki on miksattu ja muokattu eläväksi.

Koreografiassa myös tapahtuu koko ajan ja paljon eri puolella näyttämöä, joten pitkästymään ei missään vaiheessa pääse. Päinvastoin kaikkea mielenkiintoista ei välttämättä yhdellä katsomisella edes ehdi huomata.

Dramaturgia toimii, ehkä hitusen verran pitkitettyä toisen näytöksen Etelämeren saari -osuutta lukuun ottamatta. Toisaalta sekin kuuluu balettiperinteeseen, jossa teokset usein päättyvät isoihin juhlakohtauksiin.

Georg Riedelin ja Stefan Nilssonin musiikki on ilmeikästä ja tapahtumia mainiosti tukevaa. Tietenkin mukana on Jan Johanssonin ikoninen tv-sarjan tunnusmusiikki, mutta vaikutteita on myös laajasti muualta balettimusiikista etnoon.

Sokerina pohjalla ja kaiken kruunaavana ovat tanssijat. Heissä kaikissa oli sydämellistä läsnäoloa ja tehtävään paneutunutta teknistä osaamista. Ensi-illan Peppinä ollut Linda Haakana oli aivan loistava. Ilmaisussaan riemukkaan vapautunut ja tanssillisesti loputtoman taitava ja monipuolinen. Myös Kento Jacobsin Herra Tossavainen oli sykähdyttävä ja hurmaavasti svengaava hahmo.

Nautin erityisesti myös Pepin ja hänen isänsä Kapteeni Efraimin (Samuli Poutanen) duetoista niin Pepin unessa kuin Etelämeren saarellakin. Niissä oli isän ja tyttären välisen lämpimän suhteen ohella näyttäviä ja vaativia nostoja, jotka toteutettiin rennon osaavasti.

Harmittomia, vaan ei anarkistisia tempauksia

Sitten tulee iso mutta.

Ilmestyessään ja pitkään sen jälkeenkin Lindgrenin Peppi-kirjat olivat kuohuttavia. Niitä pidettiin jopa anarkistisina ja Pepin hahmoa aivan vääränä esikuvana lapsille.

Mitään tällaiseen viittavaakaan ei Kansallisbaletin Pepissä ollut. Esitys oli umpikiltti ja sliipattu. Pepin tempaukset olivat lähinnä hauskoja ja harmittomia, minkäänlaista anarkismia mukana ei ollut häivääkään. Eikä sen enempää jännitystäkään edes rosvojen yrittäessä ryöstää Pepin rahoja tai Pepin taistellessa haita vastaan. Kaikenlainen vähänkin pelottavaan tai negatiivisuuteen viittaava oli tarkasti siivottu pois.

Tulee mieleen, että esityksen tekijät olivat joko omasta tai Lindgrenin oikeudenhaltijoiden tahdosta halunneet olla mahdollisimman alkuperäisiä, kaikille sopivia ja ketään loukkaamattomia. Tällä reseptillä on sitten syntynyt esityksellisesti loistava mutta sisällöllisesti hampaaton ja tunnerekisteriltään aika tasapaksu teos, joka sopii ihan kaiken ikäisille.