Suuren aiheen näyttämöllistämisessä tekijät ovat keskittyneet ennemmin aiheen herättämiin tunteisiin kahden henkilön näkökulmasta kuin tarkkoihin kuvauksiin itse vallitsevasta ilmiöstä. Hehtaari on toivon ja toivottomuuden vuoropuhelua.

Esitys sijoittuu hehtaarin kokoiselle metsäpalalle johonkin päin Suomea. Metsä on jäänyt perinnöksi ja päätynyt lopulta Tiaisen hahmon haltuun. Esityksen alussa katsojat astuvat unenomaisen metsän siimekseen. Linnut laulavat ja jossain tuolla tallustaa karhu. Kuvankaunis metsä katoaa kuitenkin nopeasti ja kohta katsojien edessä avautuu karu maisema. Perintömetsä onkin avohakattu pois ja tilalle on tullut lähinnä myllättyä maaperää. Vain muutamia puita on jäänyt jäljelle. Korkeimpana, keskellä kohoaa komea haapa.

Hehtaarissa kohtaa kaksi ihmistä, ystävykset, jotka yrittävät ymmärtää ympärillä levittäytyvää, olemassaoloamme uhkaavaa kriisiä. Tiaisen hahmo on päättänyt elvyttää metsän ennalleen, jonkinlaiseksi turvapaikaksi lähestyvältä katastrofilta. Salon hahmo taas on vajonnut tuskaiseen epätoivoon, jossa välkähtelee länsimaisen ihmisen syyllisyys omista valinnoista, jopa omasta rakkaasta lapsesta.

Siinä missä Tiaisen hahmo saa voimaa ja toivoa metsästä pyrkien samalla olemaan mahdollisimman paljon yhtä luonnon kanssa on Salon hahmolle avohakattu alue lähinnä todiste kaiken vääjäämättömästä tuhosta. Pelkkä teltan pystyttäminenkin tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Salon päättymättömältä tuntuva monologi maailman tilasta on lohduttomuudessaan hillitön ja todella samastuttava. Ja kuitenkin me olemme täällä niitä onnekkaita, jotka eivät joutune pakenemaan kodeistaan ympäristökriisin tieltä.

Hehtaarissa liikutaan yksityisestä yleiseen ja sieltä takaisin. Omapohjan näyttämöllä on läsnä paikallinen versus globaali, koko ihmiskunta ja oma perhe, on massapakolaisuus ja sitten taas paikkakunnan pohjavesivarojen yksityistäminen.

Esityksessä luonto asetellaan ihmisen rinnalle. Puita, kalliota, eläimiä ja ötököitä puhutellaan ihmisen vertaisina mutta ihmisestä myös täysin itsenäisinä, irrallaan olevina eliöinä ja asioina. Haapapuun monimutkainen lahoamisprosessi saa hienon nostatuksensa, eikä tammen kyky yhteyttää ole mikään pieni juttu.

Ja kuinka hauskoja nimiä eri luontokappaleilla onkaan. On aarnihiippasammalta ja mitä erilaisimpia ötököiden nimiä. Jostain syystä talitiainenkin kuulostaa mielenkiintoisemmalta teatterin lavalla lausuttuna.

Hehtaarin äänisuunittelu on Elle-Maari Kokkosen käsialaa ja samalla Kokkosen taiteellinen opinnäyte. Kokkonen yhdistää suunnittelussaan luonnon äänet, kuten lintujen laulun vahvoihin musiikillisiin rytmeihin. Myös katsojat pystyvät vaikuttamaan esityksen äänimaailmaan, jokaiselle on annettu käpy hypisteltäväksi. Käpyjen heleä rapina täyttää tilan kauniisti.

Tekijät Tiainen ja Salo tuntuvat tietävän aiheestaan kunnioitettavan määrän. Varsinkin Tiaisen hahmo tuntuu olevan jonkinlainen kävelevä tietopankki. Hehtaari ei esityksenä kuitenkaan keskity informoimaan tai ottamaan vahvaa kantaa esimerkiksi kestävään metsänhoitoon, vaan fokusoituu läsnäoloon sekä pysähtymiseen luonnon äärelle.

Katsoja laitetaan esityksessä myös kasvokkain tulevaisuuden kanssa ja siksi toivoisikin, että tammipuu olisi kahdenkymmenen vuoden päästä edelleen vihreä, sade näyttäisi yhtä kauniilta ja hehtaarin keskellä kohoava haapa olisi edelleen pystyssä.