Kansanedustajalta kova väite: Virallinen Suomi on lähes sokea luokkasyrjinnälle — ”Tiedän, miksi”

Kuva: Lehtikuva

Kansanedustaja Anna Kontulalta (vas.) tulee uusi kirjallinen teos, pamfletti ensi viikolla. Luokkalaki – Miten Suomen lait ja viranomaiset syrjivät työväenluokkaa kuvaa, miten Suomen lait ja viranomaiskäytännöt ovat täynnä sosioekonomista syrjintää ja eriarvoisuutta.

Into Kustannus avaa teosta tiedotteessaan.

”Pamfletti kertoo miten rajatarkastukset koskevat kaikkia, paitsi niitä, joilla on varaa ohituskaistaan. Eläkejärjestelmässä kaikki maksavat, mutta vain osa saa vanhuuseläkettä. Keskiluokalle tarkoitetuissa palveluissa johtoajatuksena on luottamus, työväenluokalle suunnatuissa taas kontrolli. Eliitin lapset miehittävät arvostetuimmat koulutuslinjat, eikä suinkaan sattumalta. Kansalaisten terveystiedot kuuluvat Suomessa yksityisyyden suojan piiriin, paitsi, jos olet pitkäaikaistyötön. Suomalaisen terveysjärjestelmän eriarvoisuus alkaa olla kansainvälisesti tunnettua.”

Kontula väittää, että samalla kun me tunnistamme muita syrjinnän muotoja yhä paremmin, luokkasyrjinnälle on virallinen Suomi lähes sokea. Hän arvelee myös tietävänsä, miksi.”

Kontula on tamperelainen kansanedustaja, sosiologi ja kirjailija, jonka aiempia teoksia ovat Tästä äiti varoitti, Näkymätön kylä, Mistä ei voi puhua ja Kirjeitä oikealle.

AVAINSANAT

Kirjavisan kunniakierroksella Juoksuhaudantie: ”Romaanitaiteen Tango Pelargonia”

Kuva: Kari Hulkko
Kari Hotakainen (kolmas vasemmalla kisasi vuonna 2002 Finlandia-palkinnosta kovassa seurassa: muut kirjailijat vasemmalta lukien Harri Tapper, Pirjo Hassinen, Anu Kaipainen, Kjell Westö, Reko Lundán.

Tämän 25-vuotiskilometritolppaa lähestyvän kirjallisen visailun tarkoitus on alusta alkaen ollut a) kannustaa lukemaan, b) aktivoida harmaita aivosoluja ja c) herättää tunteita. Viimeinen kohta ainakin on täyttynyt helsinkiläisen Marja-Liisa Rajakankaan kohdalla.

”Tämä oli niin helppo, että naurattaisi, ellei oikeasti itkettäisi kotirintamamies Matti Virtasen elämä ja teot.

Elämä ja teot tulivat siksikin mieleen, että niistä kirjailija Kari Hotakainen kirjoitti Buster Keatonin hahmossa jo yli kymmenen vuotta ennen ’Juoksuhaudantietä’. Ja sitähän tässä haettiin.

Olen lukenut kaikki Hotakaiset ja vähiin päihin ne löytyvät hyllystä. Hotakainen on lyhyen lauseen mestari. Se miellyttää minua, kun maailmassa on niin paljon joutavia jaarituksia. – – –

Hotakainen oli pitkään ykköskirjailijani. Sittemmin häntä on korkeimmalta korokkeelta lukukinkereissäni töninyt Kjell Westö ja ajoittain Lars Sund. Mutta aina, kun uusi teos ilmestyy, Hotakainen pääsee yleensä takaisin kultatuoliin. – – –

Hieno läpimurtoromaani, hieno lause, ajatteleva tarkkanäköinen kirjailija niiden takana. Eipä siitä voi mitään huonoa seurata.”

Myös V-P. Salminen Helsingistä on kokenut Hotakaisen äärellä monen sortin tunteita.

”Retrovisan ensimmäiselle lisäkierrokselle lähetettiin Hakaniemestä Kari Hotakaista, kotirintamamies Virtasen aatosten siivittämänä. Juoksuhaudantie on kohdallani sellainen teos, jonka lukeminen tuotti – koviin odotuksiin nähden – osittaisen pettymyksen. Romaanin aihehan on aivan pistämätön: nykymiehen tragikoomisia aineksia sisältävä kamppailu roolien, vaatimusten, sukupolvien sekä kaikenkarvaisten muutos- ja suorituspaineiden ristiaallokossa.

Hotakaisen kirjoittajanasenteesta ja tyylistä olen myös aina pitänyt.

Kirjan päähenkilön tuntoihin on helppo eläytyä, aluksi. Oma lukunautintoni lässähti kuitenkin siinä vaiheessa, kun tästä Matti Meikäläisestä väännetään kaistapäinen friikki ja rikollinen. Miksi ihmeessä? Ratkaisu vetää tarinan yleispätevyydeltä maton alta.”

* * *

Tamperelainen Unto Vesa on haistanut visakelmin virittämän ansan.

”Hauska urheiluviitteinen sitaattivalinta, joka johdattaa ajatukset heti Tuomas Kyröön, vaan kyseinen kirjailijapa onkin Kari Hotakainen ja hänen viidestoista teoksena Juoksuhaudantie. Hotakainen on ytimekkään, napakan ilmaisun mestari ja Juoksuhaudantie romaani, jossa iskevä tyyli, musta huumori ja tragikoominen tarina yhtyvät unohtumattomalla tavalla.

Niin ikään tamperelainen Irma Lehto oli upota urheilumaailmoihin.

”Ensin tuli pakosta mieleen urheiluaiheiset ’Elmo’ ja ’Maaninkavaara’, mutta sitten muistiini lykästyi Hotakaisen Juoksuhaudantie. Tuo mainittu ja parjattu Timo Jutila auttoi kummasti tamperelaista.
No, olihan Hotkaisen kirjassakin menoa ja meininkiä ja hurja halu omistaa talo, vieläpä tietty talo.”

Mauri Panhelainen, Jyväskylä, löytää romaanille vertailukohdan ihan toisesta maailmasta.

”Hotakaisen romaanissa on paljolti samaa kuin Kari Kuuvan klassikkoiskelmässä ’Tango Pelargonia’. Viettelevä katusoittaja ja myrsky-yönä hukkuneelle vaarille uskollinen mummo – toisaalta yhden virheen aviosuhteessa tehnyt tavallinen virtanen, joka viettelee perhettään takaisin yrittämällä hankkia unelmien rintamamiestalon. Satiirinen vire kantaa ja kääntyy kuulijalle ja lukijalle arkipäivän romantiikaksi.

Niin kuin asiansa osaava iskelmänikkari, myös Hotakainen värisyttelee kansakunnan herkimpiä kieliä sotaveteraaneista lähtevällä tarinoinnilla, josta kehkeytyy lukijoiden mielissä uskottava nykyajan sankarieepos.”

Sastamalalainen Sirkka-Liisa Piirainen muistelee kirjastolaisena visaromaanin aiheuttaneen lainaustiskillä vipinää.

”Juoksuhaudantie valittiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeeseen edustamaan vuotta 2002. Nyt sen kirjoittaja pääsi uudelleen mukaan myös kirjavisaan! Eipä sinua ole unohdettu, Kari Hotakainen!

Odotan kiinnostuneena, keitä tuosta 101 kirjaa sisältävästä listasta pääsee visaan mukaan.

Lukupiirimme jäsenet valitsevat salaisesti ensi kerraksi tuosta listasta kukin yhden luettavakseen. Mahdammeko saada yhteisiä osumia?”

* * *
Pertti Vuorela Espoosta nostaa kaksi muuta lukemaansa Hotakais-kirjaa kirkkauteen.

”Hotakaiselta olen lukenut Juoksuhaudantien lisäksi ’Klassikon’ (1997) ja ’Ihmisen osan’ (2009). Klassikko on päätynyt myös elokuvaksi. Ihmisen osan näin Helsingin kaupunginteatterissa Ritva Valkaman esittämänä.
Kari tarkastelee arjen ilmiöitä ja tapahtumia ironisesti ja ymmärtävästi mehevin sanankääntein. Joskus tapahtumat karkaavat absurdeiksi, kuten Klassikon loppuratkaisussa Hämeenlinnantiellä.

En oikeastaan pitänyt Juoksuhaudantiestä niin paljon kuin Klassikosta ja Ihmisen osasta. Pakkomielteinen omakotitalon hankkiminen naisen rakkauden voittamiseksi uudelleen tuntui liian dramaattiselta, vaikka se lienee romaanin tarkoi\htuskin.”

Espoosta on Eero Reijonenkin, ja hän on lukenut Hotakaisen viisaita lauseita tarkkaan.

”Juoksuhaudantien tarina sai kirjailijan itsensä mukaan alkunsa hänen omasta asunnonhakusissiretkestään. Tosi, yksinkertainen kuvio: talonetsintä omalle perheelle. Kirjailijan mielestä tässä oli aihe, joka oli liian tavallinen sivuutettavaksi: ’Jos kirjoittaa oudoista asioista, tuloksena on romaani, johon lukijalla ei välttämättä ole kontaktipintaa.’ – – –
Kirjailija kävi Lappeenrannan asuntomessuilla… Ja sai itku-potkuraivarin. Maininkeja suuttumuksesta on vielä visakirjassakin, vaikka kirjailija sai lehtikolumnistina vuodatettua pahimman sapen. ’En halunnut modernia taloa, jossa arkkitehti oli toteuttanut itseään, tietäen, ettei itse joudu siinä koskaan asumaan, saati siivoamaan’, sanoo kirjailija Hotakainen, Matti Virtasen suulla.”

Hotakaisen tunnistajia olivat myös Juhani Niemi, Hanko, Ossi Lehtiö, Tervakoski, Ritva-Leena Viitapohja, Nummela, Ilpo Pietilä, Jyväskylä, Veikko Huuska, Ikaalinen sekä Sirpa Taskinen, joka heittää loppukevennyksen:

”Kun Juoksuhaudantie vuonna 2002 ilmestyi, kysyin leikilläni sosiologi Matti Virtaselta, oliko Hotakainen kysynyt häneltä lupaa saada ottaa hänen ’harvinaisen’ nimensä päähenkilölle. Näin itse asiassa olikin tapahtunut, mistä Matti tietenkin oli mielissään! (Virtanen oli tuolloin Yhteiskuntapolitiikka-lehden päätoimittaja ja Hotakainen taisi olla sen kolumnisti.)”

Ensimmäinen juhlavuoden spesiaalitehtävä tuotti näin ihastuttavaa jutustelua, joten visaäijä odottaa omasta puolestaan innolla seuraavia asteriskitehtäviä. Toivottavasti lukijatkin.

Viikon palkinto Sirkka-Liisa Piiraiselle.

Viikon 8 sitaatti

Tämä pari vuotta sitten kuusikymppisiään juhlinut kirjailija on saavuttanut 12 kirjaa julkaistuaan jo sellaisen statuksen, että hänen nimensä on alkanut keikkua alleviivattuna myös nobel-spekulaattorien listoilla. Muita huomattavia palkintoja plakkarissa jo onkin, myös tällä kysyttävällä romaanilla. Sen filmatisoinnin pääroolista irtosi myös Oscar-ehdokkuus. Suomessa kirjailija on löydetty varsin myöhään, ensimmäinen suomennos ilmestyi vasta kymmenkunta vuotta sitten.
Kuka hän on, mikä vuolaasti kiitelty romaani? Vastaukset viimeistään 1.3. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Toisena sunnuntainaan hän lähti iltapäiväkävelyllekin yksinään, sillä hän oli edellisellä viikolla lähtenyt neiti McAdamin kanssa, ja se oli ollut virhe, sillä neidillä ei ollut mitään hyvää sanottavaa kenestäkään, hän vain tuhahteli paheksuvasti jos heidän ohitseen kulki joku jota hän arveli itlialaiseksi tai juutalaiseksi.
’Kiitos vain, mutta minä en kyllä tullut Amerikkaan asti kuuntelemaan miten ihmiset puhuvat italiaa kaduilla tai katsomaan kun he pitävät hassuja hattuja.'”

Keskustelua aiheesta

Mihail Šiškin kirjoittaa auki Venäjäänsä: yritys omakuvaksi – ja vähän isommaksi

Kuva: Yvonne Boehler

Mihail Šiškin (s. 1961) syntyi Moskovassa ja muutti Sveitsiin vuonna 1995. Hän tuli kirjailijana tunnetuksi  asuessaan Länsi-Euroopassa. Šiškin käsittelee teksteissään kriittisesti Neuvostoliittoa ja Venäjän nykyhallintoa, mistä syystä hän ei ole niitä kannattavissa piireissä kovassa huudossa.

Šiškiniä arvostetaan erityisesti hänen tarkasta psykologisesta silmästään jatavastaan käyttää venäjää. Hän kirjoittaa synnyinmaastaan,  ja suhtautuu siihen ymmärtäväisesti ja pitäen sen asukkaita pääasiassa samanlaisina kuin muualla.

KIRJAT

Mihail Šiškin:
Kaunokirjoituksia
Suom. Vappu Orlov
WSOY 2016, 294 s.

”Kaunokirjoituksi”a sisältää valikoiman novelleja Šiškinin uran varrelta. Suurin osa niistä on esseistisiä, mikä lisää niiden kiinnostavuutta. Šiškin analysoi Venäjän historiaa sepitteellisen kerronnan lomassa. Monissa tarinoissa on vahva omaelämäkerrallinen ote. Kirjailija puhuu itsestään. Hän peilaa omaa kohtaloaan keksimiinsä hahmoihin ja oikeasti eläneisiin ihmisiin.

Venäjästä naiivisti

Suomentaja Vappu Orlov on kirjoittanut Kaunokirjoituksiin lyhyet jälkisanat, joissa esitellään Šiškinin elämää ja uraa. Šiškinin oma ääni löytyi vähitellen. Hänen ensimmäiset julkaistut tarinansa olivat vielä melko perinteisiä, mutta pian hän alkoi tehdä monitulkintaisempaa proosaa. Orlovin mukaan niistä löytyy ”omaelämäkertaa, runsaasti sitaatteja kirjallisuudesta, muistelmista ja asiakirjoista, fiktiota, kansanrunoutta ym.”

Tästä tietystä erikoisuudesta johtuen jotkut kriitikot ovat olleet Šiškinin teoksia arvostellessaan hieman ymmällään. Monet heistä ovat päätyneet suosittelemaan hänen kirjojaan sillä varauksella, että lukija on perinteisiä sääntöjä noudattamattomaan proosaan valmis.

Šiškinin rönsyilevä tyyli tuo mieleen turkkilaisen Orhan Pamukin. Kuten Orlov huomauttaa, Šiškinin proosa voisi helposti olla sen sisältämän monenlaisen aineiston takia raskasta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä kirjailija pehmentää tekstiään naiiviudella, jonka oppi omien sanojensa mukaan Leo Tolstoilta. Vaikeitakin asioita voi käsitellä oikealla otteella.
Šiškinille lämmettiin melko hitaasti, mutta hän on nauttinut kansainvälisestä huomiosta 2000-luvulla: ”Šiškinin teokset ovat keränneet lukuisia palkintoja, mm. Venäjän kaikki merkittävimmät kirjallisuuspalkinnot, ja niitä on käännetty noin kolmellekymmenelle kielelle.”

Šiškin on tiiviissä yhteydessä Venäjän kirjallisuuden kaanoniin, vaikka ei asu maassa, ja vaikka hänen tarinansa eivät ole leimallisen venäläisiä. Šiškin suoritti asepalveluksen Neuvostoliitossa, mikä muokkasi sekin hänen sirpaleista identiteettiään: ”Olen muuten ilmeisesti aina vain sen olemattoman maan olemattoman armeijan reservinupseeri.”

Kirjailija ymmärtää, että hänen muuttamisensa Sveitsiin etäännytti hänet venäjän kielestä, sen kehityksestä. Hän suhtautuu asiaan rennosti, vaikka pitääkin kieltä ylipäätään potentiaalisesti vaarallisena: ”Kielen tehtävä onkin Baabelin tornin rakentamisesta lähtien ollut synnyttää väärinkäsityksiä.”

Kaunokirjoituksia on enimmäkseen helppolukuinen, mistä kiitos kuuluu Šiškinin lisäksi suomentaja Orloville. Kaikki ajatukset eivät kuitenkaan avaudu helposti, koska Šiškin ei aina onnistu tavoitteessaan puhua monimutkaisista asioista yksinkertaisesti. Hän sortuu välillä omaan näppäryyteensä.  Parhaimmillaan kokoelma on yksityistä ja yleistä saumattomasti yhdistävissä kertomuksissa, kuten novellissa ”Pyhän Markuksen kellotorni”. Se koostuu pääosin Šiškinin löytämistä kirjeistä, joita kaksi todellista henkilöä lähettivät toisilleen 1900-luvun alun paikkeilla. Novellissa avataan tyylikkäästi kumouksellista liikehdintää, joka johti Venäjällä kommunistisen diktatuurin syntyyn. Samalla Šiškin kertoo kahden toisiinsa rakastuneen ihmisen traagisen tarinan.

Venäläinen sielu

Eräs venäläisten kirjailijoiden ikuisista pakkomielteistä on ollut kysymys venäläisestä sielusta. Mikä se on? Miten se ilmenee? Mihail Šiškin käsittelee hänkin tätä kysymystä, mutta tekee sen omalla tavallaan. Hän pitää vastausta monimutkaisena, eikä pelkää siihen liittyviä ristiriitoja.

Šiškinin mielestä venäläinen kirjallisuus on ollut 1800-luvulta lähtien tärkeä vastavoima maan vallanpitäjien loputtoman oloista mielivaltaa vastaan. Kirjoista löytyy apua, kun maailma tuntuu pahalta: ”Venäläisen kirjallisuuden kieli on Nooan arkki. Yritys pelastua. Siilipuolustus. Sanojen saareke, jolla on määrä saada ihmisarvo säilytetyksi.”

Kaunokirjoitusten sävy on rohkaiseva. Elämä voittaa aina, jopa ja etenkin Venäjällä, joka on kärsinyt värikkään historiansa aikana enemmän kuin tarpeeksi. Yksilön vaikutusmahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta hän voi Šiškinistätehdä osansa tilanteen parantamiseksi esimerkiksi kirjoittamalla: ”Sanasta tulee todellisuutta. Ja me itse olemme vain osa tätä todellisuutta.”

Esa Mäkijärvi

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sinikka Mönkäreen elämäkerta julkaistaan 1. maaliskuuta

Kuva: Kari Hulkko
6. maaliskuuta 70-vuotispäiväänsä viettävä Sinikka Mönkäre on Suomen pitkäaikaisin naisministeri. Kuva on vuodelta 2003, jolloin hän toimi Paavo Lipposen (sd.) kakkoshallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä.

Sinikka Mönkäreen elämäkerta Orpotytöstä ministeriksi – Sinikka Mönkäreen tarina (Art House) julkistetaan 1. maaliskuuta 2017. Teoksen on kirjoittanut kauppatieteiden ja taiteen maisteri, tietokirjailija Patrik Pehkonen.

Sinikka Mönkäre syntyi 6. maaliskuuta vuonna 1947, kun Suomi oli vasta toipumassa sodasta.

Kirja kertoo monin yksityiskohdin ja anekdootein, millaisia vaiheita, tuttavuuksia ja sattumuksia Mönkäreen vuosiin ja pitkään uraan sosialidemokraattisessa politiikassa on mahtunut.

Työväentalolla nuoruudessaan lähes kasvanut, Imatralla sittemmin pitkän lääkärinuran tehnyt Mönkäre nousi Imatran kaupunginvaltuustoon vuonna 1980, kansanedustajaksi vuonna 1987 ja ministeriksi vuonna 1995. Mönkäre oli SDP:n kansanedustaja vuosina 1987–1991 ja 1995–2006.

Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) toimitusjohtajana hän toimi vuosina 2006-2012.

– Olen kiitollinen monille ja koen olleeni myös onnekas. Niin moni asia, josta en edes osannut unelmoida, toteutui, Sinikka Mönkäre (nyk. Laisaari) sanoo kustantajan tiedotteessa.

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Eva ei avautunut

Eva Dahlgren tunnetaan toki paremmin musiikintekijänä, mutta muutama kirjakin (joista kolme lapsille) on siinä sivussa syntynyt.

Mikäs nyt mätti? Olisiko visan lehtiversiossa ollut väärä palautuspäivämäärä, joka vaati vastauksia perille ennen kuin lehti oli ilmestynyt, vaikuttanut ”äänestysprosentin” romahtamiseen? Vai komeiden talvipäivien houkutus muihin kuin kirjallisiin aktiviteetteihin? Vai ehkä simppelisti se, että tehtävä vain koettiin liian vaikeaksi?

Joka tapauksessa ihan pohjakosketusta hivottiin tällä viikolla: kolme vastausta, joista vain yksi oikea. Iso hatunnosto kaikille, myös rohkeasti kotimaisen rockin persoonia ehdottaneille.

Helsinkiläinen riemuvisalainen (mukana kaikki 25 vuotta!) Sirpa Taskinen sen tietysti tiesi.

Eva Dahlgren (s. 1960) ei todellakaan tule ensimmäiseksi mieleen, kun genrenä on ’Pohjola-rock’. Hän on musisoinut muun muassa Esa-Pekka Salosen ja Tukholman sinfoniaorkesterin kanssa, ja hänen laulunsa (kuten esimerkiksi ’Vem tänder stjärnorna’) ovat usein kaukana ainakin hevirokista.

Kirjassaan ”Kuinka lähestyä puuta” (2005, suom. 2006) Dahlgren kertoo laulujensa synnystä ja matkoistaan Lontooseen, Pariisiin, Helsinkiin, Phuketiin, Melbourneen, Ahvenanmaalle – melkoista menoa – ja pohtii onko hän (tuolloin) 44-vuotiaana jo liian vanha poptähdeksi. Kirja päättyy Helsingin juhlaviikkojen konserttiin vuonna 2005, jossa hän taisi esiintyä Huvilateltassa.

Ruotsissa (ja varmaan muuallakin) Dahlgren on ollut kestosuosikki jo vuosikymmenten ajan, levyjä on myyty miljoonatolkulla. Hänen avioliittonsa Efva Attlingin kanssa lienee Ruotsissa tasoittanut tietä tasa-arvoiselle avioliitolle, joskin Efva nykyisin on naimissa miehen kanssa.”

Sen verran Sirpan aloitukseen, että ”rock” on käsitteenä laajempi kuin usein kuvitellaan. Sen sateenvarjon alle mahtuvat hyvin vaikkapa Ruotsissa vasemmistolainen lauluntekijä Björn Afzelius, poppikone Roxette kuin herkistyttävä Eva Dahlgrenkin. Nuo kaksi viimeksi mainittua muuten osallistuivat uransa alkumetreillä 1987 neljän bändin yhteiselle kiertueelle otsikolla ”Rock runt riket”.

Pertti Vuorela Espoosta edustaa jälleen visaukon ihailemaa tervettä visahenkisyyttä, jossa ei vääriä polkujakaan kavahdeta.

”Nyt oli niin vaikea visa, että se jäi ratkaisematta. Vastaan kuitenkin, vaikka tiedänkin olevani väärässä.

Lukuisista suomalaisista pop-muusikoista päädyin A. W. Yrjänään (s. 1967), joka on tullut tunnetuksi CMX-yhtyeen laulajana, sanoittajana ja basistina. Hän on myös säveltänyt suurimman osan yhtyeen lauluista.

Hain kirjastosta Yrjänän teoksen ’Päiväkirja 1995–2008 – Taiteesta ja elämästä’ ja kahlasin sen läpi. Yli 400-sivuisesta päiväkirjasta ei sitaattia kuitenkaan löytynyt. – – –

Yrjänän sanoituksissa on paljon symboliikkaa ja vaikutteita. Tutustumisen arvoinen ja kiintoisa muusikko-runoilija, joten visan ’lähetystehtävä’ toimi erinomaisesti.”

Myös Veikko Huuska Ikaalisista koettaa rohkeasti kepillä jäätä.

”Tämä rock-minisarja menee niin kirkkaasti out off my box, kirjallisessa mielessä, että yhtään ei hävetä, vaikka arvaankin väärin.

Luulisin silti – ehkä – että kyseessä on Pelle Miljoona (Petri Samuli Tiili) ja hänen genre-teoksensa ’Roudari’ (2014). Kyseisenä vuonna Haminan Tervasaaressa paljastettiin rock-legendan patsas (taiteilija Heimo Suntio). Olen sitä paitsi asunut Haminassa, joten jotain yhteyttä sentään löytyy.”

Niukalla viikolla palkinnot kaikille, Sirpalle viini, Veikolle ja Pertille kirja.

Viikon 7 sitaatti

Viikon tehtävästä tyhjentävä vihje heti pöytään: tarkkaavaisen lehdenlukijan ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan.  Visajanalla taas tuoretta tekoa, tämän vuosikymmenen alkua on tämä kiitelty teos, jonka kirjoittaja on juuri debytoinut toisen taiteenlajin parissa.
Kuka, mikä teos? Vastaukset viimeistään 22.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Samana aamuna isoäidin padan pohjalla oli kiemurrellut kaksi puolen metrin mittaista, vastakuoriutunutta mustan mamban poikasta. Pienimmät lapset olivat keränneet linnunmunia välipalaksi kylän ympäriltä ja kätkeneet osan munista isoäidin pataan. Mutta ihmeelliset, kookkaat munat eivät kuuluneetkaan satumaiselle, kirjavalle linnulle niin kuin lapset kuvittelivat, vaan maailman nopeimmalle käärmeelle.
Isoäiti, joka aina tiesi mitä tehdä, oli iskenyt käärmeenpoikasten päät murskaksi kivellä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa: Jean Cocteau – kolmen O:n koukussa

Kolmosvisa vei sellaisiin porukoihin, joissa taidetta tehtiin ja elettiin aikoinaan isolla T:llä. Siitä huolimatta, että vihjeissä pudoteltiin 1900-luvun alkupuoliskon pariisilaisten boheemipiirien ydinnimiä, ei tehtävä auennut niin laajalle joukolle, kuin visaympyrässä odoteltiin.

Joillekin aukeni ihan kivuttomasti: ”Kiva, kun on helppo tehtävä taas vaihteeksi”, riemastelee Veikko Huuska Ikaalisista ja jatkaa faktaa:

”Äskettäin tuli tv:stä uusintana Jean Cocteau -dokumentti, jonka olen joskus jo aiemmin nähnyt, mutta pidin siitä niin paljon, että katsoin sen noin 2,5 kertaa. Lisäksi, kirsikkana kakun päällä, saimme nähdä ’Kaunotar ja hirviö’ -elokuvan vuodelta 1946, hirviönä Jean Marais.

Viikon visakirja epäilemättä lienee: ”Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta'(suomentaja Sirkka Suomi, 1987). Tuon tajuntaan vaikuttavan aineen kanssa Cocteaulla lienee ollut muita suhteitaan pidempi kosketus.”

Mauri Panhelainen Jyväskylästä hahmottolee maagisen O-kolmiyhteyden Cocteaun ymmärtämiseksi.

”Teoksissaan Cocteau usein hyödynsi ja sovitti antiikin myyttejä nykyaikaan. Oidipus ja Orfeus, kaksi kreikkalaisen mytologian traagista ja ristiriitaista hahmoa, olivat hänen tärkeimpiä alter egojaan kirjallisissa töissään, kuvataiteessaan ja varsinkin elokuvissaan. Viimeisessä elokuvassa ’Orfeuksen testamentti’ päähenkilö on Cocteau itse, joka näyttelee myös pääosan. Elokuvassa kuolemaa lähestyvä taiteilija kohtaa muistoja ja unia elämänsä varrelta ja vaeltaa todellisuuden rajoista piittaamatta elämänsä ja taideteostensa läpi. – – -¨

Oidipuksen ja Orfeuksen lisäksi kolmaskin O, oopiumi, hallitsi Cocteaun elämää ja taiteentekemistä. Se antoi nimensäkin viikon visakirjalle, joka syntyi vuonna 1930 ooppiumivierotuksessa sairaalassa. Pieni kirja koostuu päiväkirjanomaisista tekstinpätkistä ja tekijän omista taitavista piirroksista.”

Stadilainen Veli-Pekka Salminen  pudottelee vielä pari painavaa nimeä lisää Cocteaun viitekehykseen:
”Visavihjeenä annettu luettelo on jokseenkin ainutlaatuinen, ja voidaanpa listaan tehdä vielä lisäyskin: surrealistinen lyriikka.

Jean Cocteau syntyi samana vuonna kuin Chaplin ja Hitler, kuoli samana vuonna kuin esim. Piaf ja J. F. Kennedy. Siihen väliin mahtuu painava kappale maailmanhistoriaa sekä murroksia eri taiteenaloilla, joita Cocteau itse oli rikastamassa.

Niin omintakeinen oli tämän ranskalaisen Orfeuksen artistinen kosketus ja niin värikästä hänen elämänsä, että kulttuurin harrastaja törmää Cocteaun hahmoon tuon tuostakin. Vaikkapa Ateneumin tämänhetkisessä Modigliani-näyttelyssä.”

Helsinkiläisiä on Sirpa Taskinenkin, joka asemoi kulttuurisen monilahjakkuuden taiteiden kartalle näin:

”Jean Cocteau (1889–1963) oli dandy, biseksuaali, avantgardisti. Hän tunsi ’kaikki’; hänen tuttavapiirinsä oli yhtä kuin Pariisin taidemaailma. Päinvastoin kuin useat ystävät, Cocteau ei nähnyt nälkää vaan oli varsin varakkaasta, taiteita suosivasta perheestä. Isän itsemurha kuitenkin rikkoi porvarillisen idyllin.

Monipuolisen taiteen tekemisensä Cocteau aloitti runoilijana ja sai ensimmäisen kokoelmansa julkaistuksi jo 19-vuotiaana. Järisyttävän vaikutuksen häneen teki skandaaliksi muodostunut Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys, jonka jälkeen hän alkoi kirjoittaa balettien ja oopperain librettoja sekä näytelmiä. Niissä merkeissä hän tapasi näytelmäkirjailija Raymond Radiguet’n, josta tuli hänen rakastajansa. Epätoivo tämän kuolemasta syöksi hänet oopiumin käyttäjäksi, ja sen kynsistä selviytymisestä Cocteau kirjoitti visassa etsityn kirjan Oopiumi: päiväkirja vieroituskuurin ajalta (1930, suom. 1987).”

* * *
Espoolainen Eero Reijonen tykittää tapansa mukaan polveilevaa tarinaa, johon mahtuu niin kivennapalaistaiteilijoita, Ylen ohjelmapolitiikkaa kuin puffia Hannu Taanilan ohjelmailloista Keravan kirjastossa. Mutta paljon on asiaa myös Cocteausta

”Jean Cocteau on tälle Niipperin Työväen Pursiseuran perustajajäsenelle kohtalaisen tuttu. Leffoista jo aiemmin, mutta mieleenjäävin tapaaminen oli eteläranskalaisessa hotellissa 80-luvun lopulla. Eurooppalaiset telestandardoijat olivat viisaasti perustaneet päämajansa Azuuri-rannikon maisemiin. Kokoustilat olivat Nizzassa. Ja tapaamisia riitti kun taajuuksista oli päästävä sopuun. Hyvinhän se meni, tai tiedä nyt hänestä… älypuhelimiakaan ei olisi ilman puhtaita taajuuksia. No, paitsi aurinkoa ja merta, lähistöllä riitti noissa piireissä vielä harvinaiselle kulttuurin tukevahkosti nalkissa olleelle sekakäyttäjälle vapaa-ajan nautintoja. Picasson ja Matissen museot mm. ja muutakin kulttuurimaisemaa piisalti.

Katselin jo respan tiskillä seinäpinnan kuviointia, respan nuori mies ei tiennyt, mutta huhuili takahuoneesta tietotukea. Jean Cocteau. Etelä-Ranskan kivalla aksentilla se tieto tuli, mutta ymmärsin oleellisen. Ja myös sen, että tätä hyvää oli seudulla lisääkin. Hienoin kokoelma oli taiteilijaystävän omistamalla Villa Santo Sospir -huvilalla. JC oli viettänyt siellä hyyryläisenä 12 vuotta. Ja vuokran vastikkeeksi maalannut sisustuksen näköisekseen. – – –

Jean Cocteau piti itseään runoilijana. Minä elokuvamiehenä. Molempia hän oli. Lajissaan ainoa laatuaan.

Lapsuuttaan hän kirjoitti, piirsi ja ohjasi koko elämänsä, poika jonka lakimiesisä tappoi itsensä omassa sängyssään, Jean oli yhdeksän vuotias ja näki kaiken. Sitä samaa näkyä ja tunnetta hän pakeni ja tavoitteli koko ikänsä. Kova ja koko ajan särkymässä oleva mies. Sielunveljet vaistosivat herkkyyden. Jean Cocteau oli yksi harvoista, joka sai vierailla mimosamaisen Marcel Proustin makuuhuoneessa, vannottuaan ensin pyhästi, ettei ollut koskettanut naista, joka oli pidellyt ruusua kädessään. Minua tämä tarina ei naurattanut. Kosketti kylläkin.

Oma suosikkini Cocteaun ohjaamista leffoista on Kaunotar ja hirviö. Tarvitaan pimeä, hiljainen huone. Sadun ja reaalimaailman kuvat yhdistyvät. Tällaisina hetkinä sitä hyväksyy jopa Cocteaun käytössä kuluneimman sloganin; ’Mikään ei vaadi enempää totuutta kuin fiktio’. – – –

Cocteau on huomioija, proosatekstikin oli parhaimmillaan lyömätöntä: ’Arkkitehtien osaamattomuus on vaarallisempaa kuin mikään muu tunarointi, sillä sen vaikutusta ei pääse pakoon.’

Lyyrikko Cocteau suorasuuntaa innostuessaan paperille järeää proosaa. ’Runoilija elää toden maailmassa. Häntä kavahdetaan, koska hän työntää ihmisen nenän tämän omiin jätöksiin. Runoilija ei noudata mitään protokollaa. Kauan häntä on luultu epätäsmällisyyden protokollapäälliköksi. Kun yleisö oivaltaa hänen todellisen roolinsa, se pelkää häntä.’”

Oikean vastauksen antoivat myös Ilpo Pietilä Jyväskylästä ja Juhani Niemi Hangosta. Palkinto ojennetaan Eero Reijoselle. (rb)

Viikon 6 sitaatti *

Yllä oleva asteriski merkitsee siis sitä, että nyt on vuorossa Kirjavisan ja Suomen itsenäisyyden merkkivuoden ensimmäinen erikoistehtävä. Se tarkoittaa sitä, että kirjailija on jo visassa esiintynyt ja hänellä on oma paikkansa suomalaisen kirjallisuuden kunniagalleriassa – ainakin visaisäntänne mielestä.

Tällä romaanilla nyt etsitty kirjailija niin sanotusti putsasi pöydän ja paalutti lopullisesti asemansa suomalaisen kirjallisuuden valiosarjassa. Kuka on tämä liki 20 vuotta sitten ensiesiintymisensä visassa tehnyt kirjailija, mikä teos?
Vastaukset viimeistään 14.2. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi.

”Kymmenessä vuodessa otin kaiken kotiin liittyvän haltuuni sataprosenttisesti. Tämän vuoksi minua loukkasi, kun Suomen jääkiekkomaajoukkueen kapteeni Timo Jutila ilmoitti tekevänsä kaiken satakymmenenprosenttisesti. Mikä hän oli sellaista suustaan päästämään, päivärahoilla ja poikaporukoissa ulkomaiden hotelleissa asuvana hänen ei tarvinnut huolehtia kuin itsensä ja muut poikalapset ajoissa kentälle jahtaamaan pientä esinettä. Samaan aikaan minä huolehdin muonituksesta, lastenhoidosta, naisen tilasta ja työpaikkani ilmapiiristä.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta