Demokraatti minussa sanoo, että Suomen pitäisi suuntautua sotilaallisestikin kaltaistemme valtioiden joukkoon, mistä presidentti Martti Ahtisaari on useaan otteeseen muistuttanut. Olemmehan mukana mm. YK:ssa ja Euroopan unionissa, jotka eivät kuitenkaan ole sotilaallisen turvan takeita.

Realismi puolestaan palauttaa mieleen Venäjän näkökulman, joka avautuu, kun silmäilee Itämeren alueen karttaa Pietarista päin. Jos Suomi ja myös Ruotsi liittyisivät Natoon, Venäjän toiseksi tärkein kaupunki jäisi entistä tiukemmin Nato-maiden ympäröimäksi ja puristuksiin. Samoin kuin Kaliningrad.

Venäjä on pyrkinut Pietari Suuren ajoista alkaen turvaamaan pääsyn Suomenlahden pohjukasta länteen. Linja nousi keskeisesti etualalle toisen maailmansodan alla, kun silloinen Neuvostoliitto pelkäsi Suomen ja Viron sumputtavan tärkeät meriväylät. Lisäksi Neuvostoliitto arvioi tuolloin, että Suomi ei pysty suojaamaan aluettaan joutumasta itään kohdistuvan hyökkäyksen alustaksi.

Toisaalta sanotaan, että nykyinen Venäjä on jo ennakoinut kaikki maan johdon näkemät länsiriskit, kun Suomi on tiivistänyt sotilaallisia suhteitaan Natoon ja ennen muita Yhdysvaltoihin. Tässä ajattelussa Suomen Nato-jäsenyys vain realisoisi asiat käytännössä.

Suomi ja Ruotsi ovat ainakin toistaiseksi kulkeneet käsi kädessä Nato-kysymyksessä. Mikään ei kuitenkaan takaa loppupeleissä, että yhteistyö jatkuu, jos sotilaallinen jännitys tihenee entisestään Itämeren alueella. Kaikki valtiot toimivat itsekkäästi, kun niiden perimmäiset turvallisuusedut ovat koetuksella.

Sekä Suomessa että Ruotsissa on toisteltu, että maiden kulku kohti Nato-jäsenyyttä voi toteutua vain kansanäänestyksen kautta. Tämä periaate on kaunis ja kannatettava, mutta mitenkähän kävisi, jos piru pääsisi äkillisesti irti? Kansanäänestyksen reitti ja siitä seuraava Nato-maiden jäsenyyskäsittely olisivat siinä tapauksessa vaarallisen pitkä tie.

Muutoinkaan ei oikein käy järkeen, että fundamentaalista turvallisuus- ja sotilaspoliittista ratkaisua kuljetettaisiin pitkällä prosessilla ja ehkä repivällä keskustelulla. Maassa on poliittinen johto sitä varten, että se toimii ja kantaa vastuuta päätöksistä. Velvoite on sitä vaativampi, mitä vakavampi tilanne on käsillä.

Nato-jäsenyyttä pohtinut asiantuntijaryhmä väläytti sellaistakin ratkaisua, että Suomi ja Ruotsi saisivat sotilasliiton 5. artiklan mukaisen turvatakuun heti siitä hetkestä alkaen, kun maiden jäsenyyshakemukset ovat lähteneet käsittelyyn. Idea vaikuttaa ensituntumalta hyvältä, mutta turvatakuiden pitäisi tulla muutamassa tunnissa yön yli ratkaisulla ja se olisi ilmeisesti Nato-koneistolle liian vaikea aikataulu.

Eikä se kuuluisa 5. artikla kovassa tilanteessakaan toimisi automaattisesti. Vastakkain joutuisivat Naton ja Venäjän kyvyt tehdä päätöksiä sekä siirtää sotilasvoimaa. Venäjällä on siitä Natoa tehokkaammat näytöt.

Oma kantani Suomen Nato-jäsenyyteen on nykyisillä tiedoilla jyrkkä ehkä. Toivon vain, että valtiojohto turvaa Suomelle sellaiset vaihtoehdot, jotka myös toimivat itsenäisenä päätöksentekona, jos pakko on.

Käytännön yhteistyötä Nato-maiden ja erityisesti Yhdysvaltain kanssa kannattaa jatkaa pelkästään jo sotilasteknologisista syistä. Samalla pitäisi saada Venäjä vakuuttuneeksi siitä, että jos Suomi liittyy Natoon, tarkoituksena ei ole kohdistaa poliittista eikä sotilaallista painostusta itään päin.

Jos pääsisin presidentti Vladimir Putinin kanssa oluelle, yrittäisin perustella hänelle, että Venäjänkin turvallisuusetujen mukaista olisi sellainen Nato-naapuri, joka haluaa kehittää kaupankäyntiä ja muuta yhteistyötä sen kanssa. Suomi voisi lisäksi olla kokoaan suurempi tasapainottava voima, jos poliittinen ja sotilaallinen tilanne uhkaisi kiristyä Itämeren alueella.
Suomen oma sotilaallinen voima on pidettävä kaikissa vaihtoehdoissa sellaisessa iskussa, että minkään maan ei kannata kuvitella käyttävänsä aluettamme hyökkäysreittinä.