Teltassa oli todella lämmin, paitsi asteissa myös tunnelmassa mitaten. Esimerkiksi Brelin hillitön pilkkalaulu “Porvarit” sai juuri tälle aiheelle vastaanottavaisen yleisön ihan villiksi.

Martti Suosalo otti yleisönsä Brel-konsertissa.

“Manu” Suosalo oli totisesti ansainnut myöhemmin illalla viilennyksensä, kun istui yleisön joukossa Kanavarannan huomattavasti vilpoisammalla (jos tätä adjektiivia tohtii edes käyttää näissä oloissa) Salakapakka-estradilla kuuntelemassa esiintyjäkaveriensa Pekka Tegelmanin, Tero Siitosen ja Jan Noposen “Minun Amerikkani” -konserttia. Se olisi musiikillisesti ollut taatusti  yksi antoisimpia koko Työväen Musiikkitapahtumassa, mutta jäi tältä festivaaliseuraajalta nyt kesken, kun aikataulut eivät pitäneet.

Martti Suosalo totesi, vedettyään heti Brel-konserttinsa aluksi yhden belgialaismestarin hurjimmista biiseistä, “Amsterdamin”, että sillä otettiin “karstat pois”. Iso biisi heti kärkeen, niin sekä esittäjä että yleisö ovat oitis asian ytimessä

Ja katso! –  sama ilmiö koettiin monella muullakin Musiikkitapahtuman lauantai-illan keikalla. Jopa Matti ja Teppo, joilla toki hittejä riittää vaikka kahden tunnin settiin, paiskasivat 70-luvun klassikkonsa “Kissankultaa” ihan keikan alkupäässä.

Viihteen ammattimiehet asialla – Matti ja Teppo.

Työväenlaulua lämmöllä ja voimalla

Demokraatin suojeluksessa järjestetty “Työväenlaulu ennen ja nyt” -konsertti koki saman, miellyttävän kohtalon. Esiintyjäkatraan ensimmäisenä lavalle noussut Yona vastasi mahdollisiin “mitähän tästäkin tulee” -pähkäilyihin vastaansanomattomasti: Kaj Chydeniuksen “Natalia” ja “Laulu siirtotyöläisestä” häikäisevinä tulkintoina pudottivat kaikkien suojauksen ja konsertin loputkin iskusävelmät osuivat suoraan sydämeen. Kaikki kunnia Agit Propin ja Kristiina Halkolan alkuperäistulkinnoille, mutta Yonan esityksissä noihin  lauluihin orgaanisesti kuuluva voima ja palo saivat rinnalleen runsaasti sydämellistä lisälämpöä. Samoin tapahtui myös Yonan konsertin loppupuolella esittämissä Chydenius-klassikoissa “Ei puolikasta” ja “Jäähyväiset”.

Yona antoi lisälämpöä Chydenius-klassikoihin.

Voimaa, tunnetta ja lämpö kuultiin oikeastaan kaikissa konsertissa. Markku Perttilän kapellimestaroiman (myös laulujen oivat sovitukset) bändin solisteina työväen todellisuudesta, vastarinnasta ja joukkovoimasta eri aikoina kertovien laulujen solisteina kuultiin Yonan lisäksi Jukka Takaloa, Palefacea, Työväen tyttöjä ja Mikko Salmea. Ikinä en muuten ole kuullut eri-ikäisistä ihmisistä koostuvan yleisön huutavan yhtä suurella lämmöllä yhtä tiettyä sanaa kuin Takalon yllyttämänä kappaleessa “Jokainen on vähän homo”.

Jos oli Demokraatinn viimevuotinen Gösta Sundqvistin lauluntekijäneroudelle kumartanut konsertti Musiikkitapahtumassa vielä vähän epätasainen, niin nyt ote oli vakaa alusta loppuun. Hyviä tulkintoja kautta linjan, onnistunut kokonaisuus.

Kansanmusan ja räpin rakkausliitto

Palefacen toinen esiintyminen lauantai-illassa, nyt fiittamassa Värttinää, jatkoi sekin teemaa. Karstat lähtivät piipusta heti pienen introilun jälkeen, kun räppäri ja modernin kansanmusiikin pitkän linjan taiturit vetivät hurjan hyvin toimineen sovituksen Palefacen pikkuklassikosta “Talonomistaja”. Kuulosti kuin Värttinän tertsetti olisi aina esittänyt stemmoja juuri tällaisiin biiseihin.

Homma toimi mainiosti tosinkin päin: Palefacen tekstitykitykset esimerkiksi Värttinän “Seelinnikoi” -laulussa osuivat ja upposivat.

Ylipäätään tämä kansanmusiikkibändin ja räpkulttuurimme “kylänvanhimman” liitto oli enemmän kuin osiensa summa. Se myös osoitti kouriintuntuvasti, miten kaikille musiikeilla on yhteiset juuret – siksi mikään tässä setissä ei kuulostanut kaukaa haetulta tai pakotetulta.

Lauantai-illan huipennus koettiin vähän ennen puoltayötä, kun lavalle nousi pienten viivytysten jälkeen Dumari & Spuget, Tuomari Nurmion tuorein kokoonpano siis. Siinä hommassa ei rööreissä ollut töhnää missään vaiheessa, vaan koko ajan tulitettiin täydeltä laidalta.

Enemmän Nurmion vanhempaa klassikkomateriaalia kuin uudempaa Spuget-tuotantoa sisältänyt setti oli, ehkä vähän yllättäenkin, koko festivaalin rockein rupeama enkä muista noin 40 vuoden omassa liveseurassani kuulleni Tuomarilta minkään kokoonpanonsa kanssa näin riuskaa runttausta. Monet vanhat biisit saivat rätväkän, alle kolmeen minuuttiin mahtuvan käsittelyn: niin keskenään erilaisia kuin esimerkiksi “Rion satamassa”, “Punainen planeetta”, “Älä itke Iines”, “Lasten Mehuhetki” tai “Huda Huda” ovatkin,  olivat ne kaikki nyt silkkaa rock’n’rollia.

Dumari oli taas kingi.

Parempaa päätöstä hikisissä oloissa läpiviedylle festivaalille ei voisi toivoa. Tai voisi: jos Nurmio ja bändinsä Miikka Paatelainen, Make Hillilä ja Mitja Tuurala  olisivat  vetäneet samalla tatsilla vielä encoreksi, vuorokauden jo vaihduttua, parhaan (henk.koht.näk.) levynsä “Maailmanpyörä palaa” -albumin helmen “Sunnuntaina” olisi kotiinpaluu mennyt vielä auvoisemmin. Mutta hyvä näinkin. Kuten sanottu, yksi parhaista näkemieni kymmenien Nurmio-keikkojen joukossa.