Yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, monenlaisia musiikkityylejä folkista punkiin sekoitellut ja limitellyt Cat Power (oikealta nimeltään Charlyn Marie ”Chan” Marshall, s.1972) ei liene Suomessa kovin tuttu sille kuuluisalle ”suurelle yleisölle”.

Kotimaassaan Power kuitenkin nauttii vähintään kulttisuosiota, mutta on hän saavuttanut hetkellisesti myös listamenestystä: hänen 12 vuoden takainen albuminsa Sun nousi Amerikan rokkiraamatun Billboardin virallisella listalla kymmenenneksi.

Oli tunnettu tai ei, Cat Powerin tiistainen konsertti Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltassa oli joka tapauksessa loppuunmyyty. Rohkenen kuitenkin veikata, että tässä tapauksessai enemmän objektin kuin subjektin ansiosta.

Niin kuultiin myös Huvilassa. Samat seitsemän akustista, kahdeksan sähköistä versiota mestari Zimmermanin laulukirjasta. Osa nykypäivänä vähän vähemmän kuultuja vetoja, osa rockmusiikin kestävimpiä klassikoita.

Oman kurisioteettisen kierteensä koko juttu saa siitä, että tuo alunperin bootleginä eli villinä taltiointina syntynyt, mutta Dylanin itsensä vuonna 1998 auktorisoima livelevy Royal Albert Hallin keikasta ei suinkaan ole äänitetty kyseisessä paikassa. Se otettiin nauhalle Manchesterissa, mutta toki Dylan samaisella Englannin kiertueellaan samalla setillä myös tuossa maineikkaassa konserttisalissa esiintyi.

HUVILAN REILUN puolentoista tunnin keikka oli intensiivinen ja pimeä sekä paitsi konseptiltaan, myös musiikilliselta kinnostavuudeltaan kaksijakoinen.

Huvilateltassa on vuosikymmenten varrella elokuun tummuvina iltoina päästy nauttimaan monenlaisista hienoista valaistusratkaisuista, mutta nyt tuhatpäinen yleisö ja artistit lavalla nököttivät lähinnä syvässä hämärässä. Cat Poweria itseään ei nähty kohdevalossa juuri ollenkaan. Lavalla raijatut kuusi ekstravalonheitintäkin olivat kuin hiipuvia nuotioita, punertava valo hohkasi niissä ehkä 1/10-tehoilla.

Pimeys selittynee sillä, että Cat Powerilla diagnosoitiin aikoinaan angioneuroottinen edeeme, oireyhtymä, joka aiheuttaa vaikeita iho- ja silmäoireita. Niinpä laulaja ei lavalla pyyhkinyt alinomaa silmiään liikutuksesta vaan ihan terveydellisistä syistä. Samasta syystä keikalla oli myös kuvauskielto.

Harvinainen hetki Huvilassa: lavalla on muutaman sekunnin verran valoa. Cat Powerin keikan kuvauskiellon vuoksi kuva on napattu kaukaa katsomosta.

Mutta se vaivoista, tärkeintä oli se, mitä kuultiin.

Akustisen puoliskon pääosa, lähtien keikan kolmantena kuullusta Visions of Johannasta jakson päättäneeseen Mr. Tambourine Maniin, oli vakuuttava ja vaikuttava. Cat Powerin rouhea, vähän Marianne Faithfullin mieleen tuova laulusaundi pääsi niissä oikeuksiinsa. Etenkin eeppisen (ja nyt sanan varsinaisessa merkityksessä) mittaluokan Dylan-teokset, 10- ja yli 12-minuuttiseksi kasvaneet Visons Johanna ja Desolation Row, saivat ison yleisön hiljenemään kuin pääsiäisen passiota olisi kuunneltu.

Molemmat ovat suuria, polveilevia tarnoita, joista kummastakin aukeavista maailmoista olisi aineksia romaanin tai novellikokoelmaan tai vaikka pitkään tv-draamasarjaan.

Hienoja tässä setin osassa olivat myös Cat Powerin omaääniset pastissit klassikoita It’s All Over Now Baby Blue ja aina ihanan kipeää tekevästä vonkaus/rakkaus/erolaulusta Just Like a Woman.

SÄHKÖISEN PUOLISKON poljento oli varsin tuhti, ja siten alkupuolen triosta seitsenhenkiseksi kasvanut kokoonpano peilasi hyvin sitä Dylan-todellisuutta, jonka folk-puritanistit joutuivat (tai pääsivät) kohtaamaan tuolloin 60-luvun puolivälissä, kun Suuri Folkguru oli kytkenyt piuhat kitaroihin. Silloinhan konserttiyleisän joukosta saatettiin kuulla huuto ”Judas”, mutta Huvilassa kukaan ei Cat Poweria ja bändiään sentään alkanut kavaltajaksi soimata. Edes replika-hengessä.

Sähkösetin helmiä olivat melkoisen hilpeänä ränttätänttänä irroteltu Leopard-Skin Pill-Box Hat sekä erityisesti toiseksi viimeisenä kuultu, melkein seitsemänminuuttinen Ballad of a Thin Man. Finaaliksi säästetty Dylanin suuri anthemi Like a Rolling Stone sen sijaan oli vähän antikliimaksin päin vastoin kuin alkuperäisellä Royal Albert Hall -levyllä tai Cat Powerin omalla levytykselläkään.

Huvilan replika-luonteinen konsertti ei tarjonnut todellakaan mitään yllätyksiä, mutta ei tuota lopetusta lukuunottamatta juuri pettymyksiäkään. Cat Powerin karismasta osa nyt jäi tavoittamatta pimeyden tähden, mutta kyllä sitä hänen tulkinnoistaan kelpo määrä välittyi.

CAT POWERIN ”lämppärinä” kuultiin puolituntinen rupeama Juhlaviikkojen taiteellisen johtajan tehtävät tähän kauteen päättävän Marko Ahtisaaren läksiäisiksi hänen ja yhdysvaltalaisen Nadya Peekin duoa Constructions. Sen elektroninen napsutus, kohistelu ja Ahtisaaren minimalistinen bassottelu eivät minua varten olleet, mutta kiitos joka tapauksessa festivaalitirehtöörille viidestä juhlaviikkovuodesta. Vaikka olisi esimerkiksi teatteri- ja elokuvasisältöä saanut olla ohjelmistossa enemmän.

Kinnostuksellä jäämme siis odottamaan, mitä nimenomaan teatteripuolelta tuleva Johanna Freundlich festivaalin uutena taiteellisena veturina tuo koettavaksemme. Millaisia näkemyksiä hänellä on monitaidefestivaalin sisältöihin. Sis aukeavatko pian – kyllä, kyllä – Visions of Johanna?