Mielipiteet
28.4.2021 09:38 ・ Päivitetty: 28.4.2021 11:43
Keisarillahan ei ole vaatteita !
Pentti Haanpäällä on mainio pienoisromaani tai pidennetty juttu ”Taivalvaaran näyttelijä”. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran v. 1938. Se kuvaa ihmistä, jolla ei näytä olevan selvää identiteettiä. Tässä mielessä kertomus on tänä päivänä tavattoman ajankohtainen. Identiteetistä, syntyperäisestä tai itse tehdystä, on tullut usealle keskeinen elämänsisältö. Näkyy olevan niinkin, että eräät laitimmaiset poliittiset liikkeet nojaavat toimintaansa ainakin julkisuudessa näkyvänä identiteetin ympärille, ikäänkuin tämä olisi ihmisten tai koko luonnon eli maailman kannalta keskeistä. Muunlaisetkin poliittiset ja muut toimijat joutuvat näköjään toiminnassaan indentiteettiasioiden kanssa tekemisiin.
Haanpään jutussa kirjallinen hahmo muuntuu omien tarpeidensa ja ulkoisten impulssien vaikutuksesta milloin miksikin, saarnamieheksi, metsän mittaajaksi, Amerikasta palanneeksi kuolleeksi luulluksi aviomieheksi, kaivatuksi kumppaniksi, suojeluskuntalaisten Karjalaretkeilyn rosvoreissulla kaatuneeksi ihmeellisesti Venäjältä palanneeksi pojaksi ja vaikka miksi. Itse käytän tällaisista tuolla tavalla identiteettejä muuntavista kanssaeläjistä kirjan mukaisesti nimeä Torniainen.
Kirjailija kuvaa näyttelijän identiteetinvaihdosten menestystä eli muiden uskoa kulloiseenkin tehtyyn hahmoon muun muassa seuraavasti: ”Ihmiset voivat näyttää viisailta ja hyvin, hyvin kylmiltä, mutta he uskoivat kuitenkin mielellään mitä merkillisimpiä ja omituisempia asioita. Oli ikään kuin he olisivat janonneet ihmeitä. Heistä oli ehkä pohjaltaan aivan luonnostaan lankeavaa, että asiat ja olennot olivat jotakin muuta kuin miltä he näyttivät. Heitä sopi kyllä hienokseltaan halveksiakin, mutta olisi toisekseen suurenmoista olla heidän edessään Mooses vuorella ja lyödä sauvalla kallioon ja uskotella, että vettä tuli, vaikka pisaraakaan ei pirahtaisi. Ihmisen tyhmyys, kaikessa viisaudessaan, ulottui rajattomiin. Jo ihmisen nahkakin oli venyvää laatua.” Ja edelleen ” Piti ehtiä heidän edelleen ja muovailla itse itsensä, olla ehkä jotain sellaista mitä ei oikeastaan ollutkaan, sellaista mikä näyttäisi hyvältä…”.
Olen viime vuosina seurannut poliittisten puolueiden menettelyä ja ollut havaitsevinani, että maan ja maailman polttavat ongelmat ja niiden kiireesti edellyttämät poliittiset ratkaisut halutaan esittää mieluusti peitetysti, epämääräisin toteuttamistavoittein, verhoiltuna siis epämääräisiin aikatauluihin, välitavoitteisiin ja pitemmän tähtäimen tavoitteisiin. Käytetään kummallisia, tarkemmin mietittynä mitään tarkoittamia käsitteitä, kuten nykyinen kaikkiin poliittisiin hyvää tarkoittaviin hankkeisiin sopiva tavoitekäsite ”kunnianhimoinen”. Tämä kaikki meinaa sitä, ettei haluta sitoutua oikeastaan kunnolla mihinkään. Pidetään yllä poliittista toimintaympäristöä ja pelikenttää ja vartioidaan, ettei kilpaileva puolue vain vahingossakaan pääse hyötymään mahdollisista selkokielisistä ”erehdyksistä ja lipsauksista”. Tällä en tarkoita laisinkaan sellaisia vaalikoneiden vastakkainasettelua vahvistavia joko/tai kysymyksiä edes kommenttiviivalla ryyditettynä. Tarkoitan esimerkiksi ilmastokatastrofia, luonnontuhoa, merien elävien ryöstämistä ja merien happamoitumista sekä markkinakilpailun tappavaa vaikutusta luontoon ja siihen kuuluvan ihmislajinkin elämään.
Tästä seuraa Haanpään henkisestä vaikutuksesta jatkomietteitä. Ettei vaan ihmisiä pidettäisi tuollaisina kuin kirjan hahmo kuvaa. Ettei vaan ole käynyt niin, että vakavista poliittisista puolueista on tullut keskeisesti vaalikoneita ja ideologiset ja kulttuuriset sisältöasiat ovat haipuneet enemmän viihteeksi. Ettei vaan ole niin, että uskotellaan ihmisten pelästyvän suoraa ja reilua puhetta kaikkein vakavimmista poliittisista asioista ja että pelätään ihmisten pelon karkoittavan itse kunkin äänestäjiä parempien kuvien tarjoajien huomaan. Tällainen antaisi totta maar merkillisen näyn poliittisten toimijoiden vastuuntunnosta. Toisaalta on populismia, joka väittää olevansa suoranuottista. Kyllä tosiaan on, mutta nuotittelu kohdistuu luonnon ja ihmisen kannalta aika lailla sittenkin reunalla oleviin asioihin, vaikka kyllä populismia viljellään vakavissakin yhteyksissä. Populismia näyttää olevan sellaista ja tällaista. Populismille erilainen identiteetittely tuntuu olevan itse asiassa sille itselleen ja omalle identiteetilleen kullanarvoista. Mitähän tähän toteaisi Torniainen? Ainakin populismi luottaa Haanpään kuvauksen tapaiseen uskomukseen ihmisen rajattomasta tyhmyydestä. Olisiko niin, ettei vakavassa poliittisessa toiminnassa mikään toimija uskalla lähteä muuttamaan toimintakultturia, koska pelätään muiden käyttävän tilanteen hyödykseen? Pitäisikö poliittista kannatusta katsoakin pitemmällä perspektiivillä, ettei luudu perspektittömäksi?
Haanpään muuntautuja kuunteli teoksen lopussa Lehikoisena tuomiotaan ja ihmetteli, oliko tuollaista muun muassa Torniaisen sisältänyttä henkilöä enää olemassa. Ettei vaan kävisi niin, että poliittinen kulttuurikin tai sen osa joutuisi tuollaiseen tilanteeseen, jos esittämäni tavallisen eläjän ymmärrykselläni hahmoteltu näky toteutuisi vinhaan loppuun.
Kirjoittaja on julkisoikeuden dosentti, Jyväskylä
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.