Keitä ovat Rauman (1989), Vantaan Myyrmannin (2002), Jokelan (2007), Kauhajoen (2008) tai Norjan Utøyan (2011) kaltaisten tapausten joukkomurhaajat? Miksi perhe, ystävät tai viranomaiset eivät ole kyenneet näkemään vaaran merkkejä ja estämään turhat kuolemat?

Arto Halosen elokuva (2015) ei halua tyydyttää sensaatioiden nälkää vaan pyrkii pohtimaan länsimaisten sivistysvaltioiden ”kuollutta kulmaa”. Pitkän linjan dokumentaristi välttelee tällä kertaa myös itsensä korostamista.

Subjektiivinen näkökulma on ”Laurin”, vuosia koulukiusatun väliinputoajan, jonka pitkä yksinpuhelu avaa syitä, jotka saavat hänet harkitsemaan kostamista ja demoniensa tuhoamista.

Elokuvasta puuttuvat kokonaan päähenkilön ajatuksia kommentoivat puhuvat asiantuntijapäät. Lauri on salanimi, ja sen mukana koko elokuva tietyllä tapaa anonyymi.

Luokassa Lauri on älykäs menestyjä, mutta sen ulkopuolella hiljainen syrjäänvetäytyjä, jonka arkuuden haukat jalostavat peloksi ja rankaisuvalmiudeksi.

Rajan ylittämistä suunnitteleva potentiaalinen joukkomurhaaja esittelee teoriansa ”valkoisesta raivosta”, joka voisi auttaa ymmärtämään monesti selittämättömiltä vaikuttavia tragedioita. Sen valtaan juuttuneet ihmiset eivät oireile näkyvästi vaan voivat sisäänpäinkääntyneinä kehittyä kylmiksi tappokoneiksi, jotka eivät erotu massasta.

Tärkeä havainto, vaikka ”valkoinen raivo” tuntuukin puhuvan tutusta asiasta vain hiukan uusin termein.

Halonen käyttää kerronnassaan taiten visualisoitujen dramatisointien lisäksi perinteistä uutiskuvaa. Usein kuva-alan laidat ovat sumeita tai ihmiset hämärän peitossa vertauksena pimeästä kuilusta, jonne Lauri on pudotettu.

Ainakin lopussa elokuva haukkaa hiukan liikaa koettaessaan vääntää vielä Isisin terrorismiakin Laurin teoriaan, joka ei avaa ollenkaan häikäilemättömien opportunistien vihaa.