Tammikuun kihlaus –kannanoton yhteiskunnallinen merkitys oli vuonna 1940 tärkeä. Työnantajat tunnustivat ay-liikkeen (SAK) neuvotteluosapuoleksi ja työehdoista ryhdyttiin päättämään sopimalla. Kyseinen kannanotto avasi tietä sopimusyhteiskunnan rakentamiselle ja samalla luotiin osaltaan pohjaa Suomen sodan jälkeiselle jälleenrakennustyölle. Silloin rakennettiin pohjaa luottamukselle, yhteistyölle sekä sopimus- ja luottamusyhteiskunnan rakentamiselle.

Suomi on rakennettu parlamentaarisen demokratian ja sopimusyhteiskunnan vahvuuksille. Työntekijöiden asema ja hyvinvointiyhteiskunta ei olisi tällä tasolla ilman tätä yhteistyötä.

Poliittinen vyörytys näkyy nyt myös työmarkkinoilla ja sopimuspolitiikassa. Palkansaajien turvaksi rakennettuja valtakunnallisia sopimuksia halutaan rapauttaa ja joustavuuden nimissä siirtää ratkaisujen tekeminen vain työpaikka- ja yksilötasolle.

Perimmäisenä tavoitteena markkinauskoisilla elinkeinoelämän ja poliittisen oikeiston toimijoilla on häpeilemättä julkilausuttu tavoite murtaa sopimusten yleissitovuusjärjestelmä sekä lailla ohittaa sopimuksiin rakentuvat paikallisen sopimisen pelisäännöt. Kuten on tiedossa, sopimuspohjaisesti paikallista sopimista on merkittävästi laajennettu, mutta se on tehty yhteisymmärryksessä työmarkkinaosapuolten kesken.

Kuvaavaa esimerkki tästä asennekiukusta on Juhana Vartiaisen tokaisu Tommi Uschanovin kanssa tehdyssä taloutta käsittelevässä kirjassa (sivu 120): ”Sipilän hallituksen ohjelmassa ilmeni kirkas pyrkimys lisätä paikallista sopimista ja vahvistaa henkilöstön neuvotteluasemaa, mutta EK, SAK, STTK ja Akavan politrukit estivät sen Olli Rehnin myötävaikuttamisella.”

Tästä analyysistä viileä taloustiede on kaukana. Se kuvaa poliittista pettymystä, kun niin sanottu yhteiskuntasopimus pakkolakeineen ei tuolloin onnistunut ja paikallista sopimista ei määritetty erillisellä lailla, vaan sopimuspohjaisesti.

Kiky-sopimusta voidaan oikeudenmukaisuusperustein arvostella muun muassa lomarahaleikkausten osalta. On hyvä muistaa, että pakkolait, lisäleikkaukset ja lakipohjaisen paikallisen sopimisen mallit eivät sopimukseen sisältyneet. Työmarkkinapolitiikan ydinrakennetta ei tässä yhteydessä päästy purkamaan. Kiky-sopimuksen jälkeen hallituksen uskottavuutta sopimusosapuolella ovat heikentäneet yksipuoliset ja virheelliset työttömyysturvaleikkaukset aktiivimalleineen.

Ay-liikkeestä yritetään tehdä jarruttaja ja syyllinen milloin mihinkin asiaan, mutta ilman sen vastuullista sopimuspolitiikka Suomi olisi eriarvoisempi ja talous heikompi. Siksi esimerkiksi sopimusten yleissitovuutta ei pidä päästää rapautumaan ja työmarkkina-asioita tulee kyetä ratkomaan sopimuspohjaisesti. Myös keskinäistä ay-liikkeen yhtenäisyyttä koetellaan monesta nurkasta, kun koordinoidusta sopimusratkaisusta on luovuttu.

Vahvoja ja työelämän muutoksia vastaavia valtakunnallisia työ- ja virkaehtosopimuksia tarvitaan myös tulevaisuudessa. Olisiko ajateltavissa, että ay-liike tulisikin paikallisen sopimisen kehittämiseen uudesta ja aloitteellisesta näkökulmasta? Ay-liike voisi tässä asiassa siirtyä puolustuksesta paikallisen yhteistyön ja sopimisen tiekartan laatijaksi.

Kun paikallisen yhteistyön ja sopimisen agendaa avarretaan TES-säädöksiä laajempiin työelämäasioihin, saadaan tasapainoisempi keskustelu. Tällaisia asioita olisivat muun muassa koulutus ja tulospalkkauksen pelisäännöistä sopiminen, toki monet muutkin asiat.

Yhteiskunnallista tasapainoa ja oikeudenmukaisuutta vahvistavat rakenteet ovat käymistilassa. Yhteiskunnallisen kehityksen ohjauskeinot ovat murentumassa markkina-arvojen edessä.

Jos yhteiskunnan yhteisölliset rakenteet rapautuvat, mille jalustoille uudistyö perustuu. Pitäisikö tällaisesta muutoksesta olla huolissaan, ottaen huomioon millaisten ratkaisujen edessä Suomi on mm. tulevassa EU politiikassa sekä tulevaisuuden kasvun ja viennin kannalta.

Laaja poliittinen yhteistyökykyisyys on koetuksella kansakuntaa koskevissa suurimmissa ja pitkäkestoisissa ratkaisuissa. Parlamentaarinen valmistelutapa ei ole ollut suosiossa hallituskaudet ylittävien asioiden valmistelussa.

Työmarkkinajärjestöjen ja hallituksen perusluottamus ei ole niin hyvä, kun ajan haasteet edellyttäisivät. Sopimusyhteiskunnan tarpeellisuutta yritetään kyseenalaistaa.

Päätöksentekokykymme pirstaloituu ja yhteinen visio Suomen tulevaisuudesta on sumussa. Konsensuspolitiikka ja koordinoiva työmarkkinapolitiikka halutaan sysätä suurten saavutusten museoon ja demokraattiseen sivistysyhteiskuntaan kuuluvat työtaisteluoikeudet asetetaan säännöllisin väliajoin kyseenalaisiksi.

Ei ole yllätys, että kokoomuksen markkinauskoiset toistavat näitä teemoja. Toivoisin kuitenkin kokoomuksen johdolta malttia ja työmarkkinaviisautta tulevaisuutta ajatellen.

Mielenkiinto kohdistuu myös keskustan linjauksiin. Kestääkö keskustan perinteinen, sopimusyhteiskuntaa tukeva linja, kuten arvostettu kansanedustaja Seppo Kääriäinen on usein korostanut. Toivottavasti. Yrittäjäkannatuksen vuoto kokoomukselle saattaa nostaa keskustassa tarpeen pörhistäytyä ja innostua palkansaajien sopimusturvan heikentämisestä. Toivottavasti näin ei tule käymään.

Tulevaisuuden Suomen selviämisen isosta linjasta. Olisin tietysti toivonut, että 23.1 tammikuun kihlauksen vuosipäivää olisi voitu viettää sopimusyhteiskuntaa vahvistavissa merkeissä, eikä eri rintamilla vastakkainasettelua voimistamalla.