Tämä on merkittävää, sillä suoraa henkilövaalia maan korkeimmasta tehtävästä voinee pitää jonkinlaisena kaikkien vaalien kruununa siitä huolimatta, että presidentin valtaoikeuksia on karsittu.

Kun Martti Ahtisaari nousi kulisseista valtakunnan ykköspaikalle vuonna 1994 ensimmäistä kertaa suoralla kansanvaalilla, äänestysprosentti nousi sekä vaalien ensimmäisellä että toisella kierroksella yli 82 prosenttiin.

Nykypäivänä moiset luvut tuntuvat utooppisilta.

Sittemmin kansan innostus on haalistunut kaikkiaan neljissä presidentinvaaleissa peräjälkeen. Pohjana 2018, kun äänestysprosentti laski ensi kertaa alle 70 prosenttiin.

Tätä selitettiin ennen kaikkea istuvan presidentin Sauli Niinistön poikkeuksellisella ylivoimalla, vaikka äänestystrendi oli jatkunut pitkään. Niinistö teki historiaa tullessaan valituksi heti ensimmäisellä kierroksella.

Sami Borg. KUVA: JANI LAUKKANEN

SAMAAN aikaan on puhuttu politiikan uudesta noususta ja jopa jonkinlaisesta trendikkyydestä. Eduskuntavaalien suosio on palautunut 1990-alun lukemiin, ja neljän edellisten eduskuntavaalien äänestysprosentti on korkeampi kuin edellisten presidentinvaalien.

Maan puolivirallinen vaalikommentaattori toisessa polvessa, Kunnallisalan kehittämissäätiön tutkimuspäällikkönä työskentelevä Sami Borg ehti povata joulukuussa, että tällä kertaa äänestysprosentti saattaisi kohota 75:een tai jopa lähelle 80 prosenttia. Se olisi melkoinen ponnahdus.

Samankaltaista kommenttia ovat antaneet myös monet ehdokkaat, joskin kenties enemmän viran puolesta kuin todellisiin tilastoihin perustuen.

Äänestysprosentin nousun puolesta puhuvat ainakin jotkin ymmärrettävät seikat: kuohuva maailmantilanne ja presidentin tehtävän avautuminen ns. aitoon kilpailuun Niinistön kahden kauden jälkeen.

Uutissuomalaisen kyselyssä liki kolme neljästä suomalaisesta arvioi äänestävänsä presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella erittäin varmasti ja melkein varmojen äänestäjien kanssa prosentti kohosi lähes 90:een.

Kyselyä kommentoineet tutkijat muistuttivat kuitenkin vastaavia kyselyitä monesti leimaavasta epävarmuudesta, kun ihmiset tapaavat esittää aktiivisempaa kuin sitten oikeasti ovatkaan. Eräänlaista hyvesignalointia siis.

Varsin varmoja voimmekin olla, ettei äänestysprosentti ole lähelläkään 90 prosenttia.

ENNAKKOON äänestävien osuus on noussut presidentinvaaleissa samaan aikaan, kun varsinainen äänestysprosentti on laskenut. Kun Niinistö valittiin toiselle kaudelle 2018, äänestäneistä yli puolet antoi äänensä ennen vaalipäivää.

Käytännössä näiden kehityspolkujen yhdistyminen tai jatkuminen näissä vaaleissa tarkoittaisi sitä, että suurempien yllätysten todennäköisyys pienenee vaalien loppusuoralla. Toisin sanoen jo ennakkoäänien julkistuksen jälkeen tiedämme aika hyvin, kuinka laskennassa lopulta käy, ainakin jos erot ovat selviä. Tämä johtuu siitä, että ääniä annetaan vaalipäivänä vähemmän.

Näin ei toki välttämättä käy.

Borg muistutti Suomen Kuvalehdessä, että vuonna 1994 Elisabeth Rehn jäi ennakkoäänissä neljänneksi noin 15 prosentin kannatuksella mutta harppasi hurjalla loppukirillä toiseksi ja vaalien toiselle kierrokselle oltuaan varsinaisen vaalipäivän ääniharava yli 26 prosentin ääniosuudella.

Tällaisen toistuminen jonkun nykyehdokkaan kohdalla edellä mainitut trendit huomioiden olisi Rehniäkin suurempi sensaatio. Silti sellaiseenkin varmaan halutaan uskoa, kunnes tulos on tiedossa.

Alexander Stubb ja Jutta Urpilainen. LEHTIKUVA / ANTTI AIMO-KOIVISTO

AINAKIN median silmin menossa oleva kamppailu presidentin pestistä on ollut pääosin nyökyttelevää yksituumaisuutta etenkin varsinaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan osalta. Aiheesta on vaikea löytää kovin suurta eripuraa nykyisessä maailmantilanteessa Suomen tuoreen Nato-jäsenyyden myötä.

Sisäpolitiikka ei kuulu presidentin rooteliin, mutta arvoista käsin ehdokkaista löytyy suuriakin eroja, kun vain keskustelu saa tulta. Työmarkkinakiistoista sitä ei ole noussut lainkaan samalla tavalla kuin vaikkapa Ylestä.

Eniten status quosta hyötyy Alexander Stubb (kok.), jonka kampanjointia leimaa muutenkin jo ilmeinen varmistelu. Pekka Haavisto (vihr.) on puolestaan pelannut vaalien toista kierrosta jo syksystä alkaen, niin varma hän on ollut siitä, ettei SDP:n ehdokas enää ehdi häntä haastamaan.

Jutta Urpilaisen (sd.) ja Jussi Halla-ahon (ps.) toivo lepää ns. omien heräämisessä tai siinä, että äänestäjä vaihtaa ehdokasta kampanjoiden loppusuoralla. Kuten analysoitu on, viime päivien monet keskustelut kiertävät Halla-ahon ympärillä.

Nostaako se kaikkien näitä keskusteluja käyvien ehdokkaiden kannatusta kuin ihmeen kaupalla vai pelkästään Halla-ahon, voi olla lähestyvien vaalien ydinkysymys tai yllätyskortti.