Eurooppa ei enää voi luottaa Yhdysvaltojen puolustukseen, ja sen on rakennettava oma itsenäisempi puolustusjärjestelmä. Tätä uumoili Ranskan presidentti Charles de Gaulle jo 1960-luvulla ja yritti saada ensin Britanniaa ja sitten silloista Länsi-Saksaa luomaan Ranskan kanssa yhteistä Euroopan puolustusta. Turhaan.

Vihastunut kenraali de Gaulle uhmasi sitten yksin Yhdysvaltoja ja loi Ranskalle oman itsenäisen ydinaseen toisin kuin Britannia. Raivoissaan de Gaulle esti Britannian pääsyn Euroopan yhteisöön, ja vuonna 1966 veti Ranskan joukot pois Naton sotilaallisesta yhteistyöstä, vaikka jäikin liiton jäsenmaaksi.

De Gaullen jälkeen Ranska palasi Natoon täysimääräiseksi jäseneksi, mutta varsinkin presidentti Emmanuel Macron on jatkuvasti puhunut eurooppalaisten tarpeesta luoda puolustukselleen “strateginen autonomia” Yhdysvalloista. Muutama vuosi sitten Macron herjasi Natoa “aivokuolleeksi”, kun mitään muutosta ei alkanut tapahtua.

VAURAAT EU ja Britannia ovat maksattaneet osan puolustuksestaan Yhdysvalloilla.

Eurooppa otti vaarallisen riskin jättämällä oman maanosansa puolustuksen osittain riippuvaiseksi pennsylvanialaisten ja iowalaisten äänestäjien oikuista, etäisten äänestäjien, jotka eivät tiedä mitään Euroopasta, eivätkä ehkä haluakaan tietää.

Tuota järjetöntä tilannetta eivät kauhistelleet vain ranskalaiset. Muistan Suomen puolustusvoimien entisen komentajan Gustav Hägglundin eläköidyttyään päivitelleen sitä takavuosina Helsingin kirjamessuilla.

Nyt on Donald Trump vihdoin potkaissut muutkin eurooppalaiset hereille, ja shokki on ollut hurja. Mutta se näyttää koituvan todelliseksi vitamiiniruiskeeksi Euroopan yhdentymiselle ja eurooppalaisuudelle yleensä. Muuta vaihtoehtoa ei enää ole, jos Eurooppaan halutaan tehokas ja kohtuuhintainen puolustus.

RANSKA on aloittanut neuvottelut mahdollisuudesta levittää omaa ydinsateenvarjoaan laajemmalle Eurooppaan.

Ranska ja Englanti ovat löytäneet toisensa, ja Ranskan ja Saksan yhteistyökin on elpymässä.

Ensitöikseen EU on päättänyt, että komissio ottaa käyttöön 150 miljardin euron uuden rahoitusvälineen puolustusteollisuuden rakentamiseen. Jäsenmaat saavat käyttää myös kehitysrahastosta saamiaan varoja puolustusmenoihin.

Unkarin ja Slovakian epäluotettavuuden takia Brysselistä on laajennettu puolustusyhteistyötä EU:n satelliitteihin: mukana ovat myös sisämarkkinoiden jäsen Norja ja tulliliittoon kuuluva Turkki.

Ja vaikka Britannia on enää kiinni EU:ssa vain vapaakauppasopimuksella, se on innokkaasti tarjonnut EU:lle parasta valttiaan, sotilasyhteistyötä päästäkseen murtautumaan ulos brexitin aiheuttamasta eristyneisyydestään. Vastineeksi britit toivovat EU:n purkavan brexitin aiheuttamia kaupan esteitä ilman, että brittien tarvitsee ainakaan heti liittyä sisämarkkinoille tai tulliliittoon, mihin EU ei ole tähän asti suostunut.

Britannian pääministerillä Keir Starmerilla on toinenkin valtti: hän on paljastunut taitavaksi diplomaatiksi, joka voi olla silta Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä, koska hän ei kuulu tuohon Donald Trumpin inhoamaan Euroopan yhteisöön.

Elon Musk ehti vaatia Keir Starmerin vangitsemista ja uusia vaaleja Britanniaan. Tällä hän sai aikaan sen, että täällä ei enää haluttu ostaa Tesloja, “swastika-autoja”.

Mutta Donald Trump mielistyikin vastoin odotuksia Britannian sosialidemokraattiseen pääministeriin. Starmerin etuna on, että Donald Trumpin äiti on skotti, ja Yhdysvaltojen presidentti rakastaa Britanniaa ja erityisesti maan kuninkaallisia. Vieraillessaan Washingtonissa Starmer toi Trumpille kirjeen kuningas Charlesilta ja kutsun jo toiselle kuninkaallisvierailulle.

Muut eurooppalaiset tarvitsevat Starmerin diplomaattisia kykyjä ja hyviä suhteita Yhdysvaltoihin, sillä heidän on yritettävä voittaa aikaa. Eurooppalaiset yrittävät estää Yhdysvaltoja hylkäämästä Ukrainaa sotilaallisesti ja huolehtia, että Donald Trump takaa Euroopan puolustuksen, kunnes Euroopalle on luotu oma itsenäisempi puolustus. Se ei tapahdu käden käänteessä.

Keir Starmer yrittää myös estää Trumpia säätämästä tariffeja Britannian kaupalle. Starmerin henkilökohtainen suosio on näissä touhuissa melkoisesti noussut siitä alhosta, mihin se viime kesänä romahti.

RANSKAN entinen pääministeri Dominique de Villepin totesi BBC:ssä, että Euroopan itsenäisempi puolustus pyritään rakentamaan Naton sisään. Ainakin muodollisesti liittolaisuus Yhdysvaltojen kanssa pyritään säilyttämään – ja ehkä Trumpin jälkeen elvyttämäänkin. Mutta paluuta entiseen ei ole: Yhdysvallat ei enää maksa Euroopan puolustusta.

Kylmän sodan aikana monen Euroopan maan puolustusmenot nousivat viiteen prosenttiin kansantulosta. Arvovaltaisen sotatutkimuslaitoksen IISS:n (International Institute of Strategic Studies) toimitusjohtajan Ben Schreerin mukaan kolme prosenttia kansantulosta riittäisi hyvin: Venäjä ei enää ole supervalta ja eikä sen sotiminen Ukrainassa ole vaikuttanut kovin pätevältä.

Mutta eritoten Italia ja Espanja – kaukana Venäjästä – ovat haluttomia uhraamaan kolmea prosenttia kansantulosta puolustusmenoihin.

Saksa ja Puola sen sijaan ovat ilmeisesti valmiita lisäämään puolustusmenojaan rutkasti.

Eikä poliittista tahtoa puolustusmenojen nostamiseen näytä olevan kunnolla olevan edes Britannialla. Starmerin hallitus on luvannut nostaa puolustusmenot nykyisestä kahdesta prosentista 2,5 prosenttiin vuoteen 2027 mennessä, ja sitten kolmeen prosenttiin vasta ensi vaalikaudella. Ja se tuskin riittää.

Britannialla on Nato-Euroopassa toiseksi suurin puolustusbudjetti Saksan jälkeen. Mutta sen armeijan henkilökunta mahtuisi Lontoon Wembleyn jalkapallostadionille, ja moderni puolustus ohjuksia ja lennokkeja vastaan on heikoissa kantimissa.

Brexitin jälkeisessä “globaali Britannia” -huumassa Britannia liittyi Yhdysvaltojen ja Australian puolustussopimukseen ja maksaa nyt itseään rikkaamman Australian puolustuksesta.

SEKÄ EU:n jäsenmaiden että EU:n yhteiset varat pyritään sijoittamaan siihen osaan puolustusta, joka on ratkaisevasti riippuvainen Yhdysvalloista. Tämä osa painottuu ilmapuolustukseen, niin sanottuihin “sotilaallisiin mahdollistajiin”.

Eurooppa on Yhdysvalloista riippuvainen muiden muassa ilmavoimien tiedustelussa, valvonnassa ja logistiikassa, eli toimissa, joita ilmavoimat sotiessaan tarvitsevat voidakseen taata sotatoiminnan jatkuvuuden.

Nyt on myös mietittävä, mikä osa aseistuksesta jatkossa tuotetaan itse ja mikä vielä uskalletaan ostaa Yhdysvalloista.

Ja epäilemättä eurooppalaiset riitelevät vielä moneen otteeseen, kuka tuottaa mitäkin ja missä. Sillä kunhan investoinnit saadaan käyntiin puolustusteollisuuden uusi tuotanto vahvistaa taloudellista kasvua ja luo runsaasti hyvin palkattuja työpaikkoja.

Alan teollisuus ja ammattiliitot ovat ainakin tyytyväisiä, vaikka jotkut vasemmistolaiset ja vihreät ehkä vaipuvat epätoivoon menetetyn kehitysavun tai mahdollisesti tiukentuvan sosiaaliturvan ja lykättyjen ympäristötavoitteiden takia.

Kirjoittaja on Lontoossa asuva toimittaja.