Naisten verkosto – kantava rakenne

Kerronnan ytimenä on naisten verkosto. Vaikka vanha puutalo, sosiaalisen elämän sydän on revitty, kuten vanhoja kaupunkimiljöitä on kaikkialla tuhottu, naiset pitävät yhteyttä toisiinsa asuessaan vieraantuneissa metsälähiöissä. Sosiaaliset siteet eivät ole pelkästään myönteisiä, vaan niihin liittyy keskinäiskontrollia alkoholin ja sukupuolimoraalin suhteen. Kun vanha ravintolakeittäjä Ida solmii tunnustelevan suhteen kansantanssitoverinsa, sotaveteraanin kanssa, hänen kollegansa ja asuinkumppaninsa Siiri suhtautuu suhteeseen epäillen. Kannattaako noin vanhan heittäytyä varomattomiin tunnevaikeuksiin? Ida kokee suhteen, varsinkin sen seksuaalisen puolen myönteisenä, ilman ehtoja.

Siiri määrittelee itsensä alhoholistiksi torjuen viinaryypyn, vaikkei ole maistanut kolmeenkymmeneen vuoteen. Hän tuntee itsensä muistuttaessaan Idalle takana olevista rappion ajoistaan. Kerran juoppo, aina juoppo. Kaikesta huolimatta naisten keskinäissiteitä leimaa lämmin huolenpito toisistaan.

Mitä juoppous todella on, näkyy täydentävässä henkilöhahmossa, yhdessä harvoista miehistä, Idan ja Siirin asuntoa kunnostavassa Maalarissa. Hän on viinaan menevä sotainvalidi, yksi monista, tyyppikuva, joka osoittaa mitä sota on tehnyt ihmiselle. Vaikka kauhut ovat vuosikymmenten takana, normaaliarkeen sopeutuminen on vaatinut veronsa. Silti miehellä on tallessa ammattiylpeytensä: huonoa jälkeä hän ei seiniin jätä.

Teoksen keskeisteemoja on menetetty Karjala, kun Siiri ja Ida ovat kotoisin Sortavalasta. Siellä on heidän nuoruutensa, sieltä kauniit ja kipeät muistot. Tämä ratkaiseva sukupolvikokemus on ollut kohtalokas sikälikin, että Ida on synnyttänyt aviottoman lapsen silloisen heikkoluontoisen poikatuttavansa jäljiltä.

Tulevaisuuden vihreä tyttö?

Muista henkilöistä, vanhoista naisista, poikkeaa koulutyttö Hilla. Hänen pulmakseen nousee pioneerileiri, johon taistolaistartunnan saaneet vanhemmat hänet laittavat. Hänen mumminsa Anna suhtautuu ajatukseen nuivasti, onhan tällä runsaasti kokemuksia kommunistien touhuista oltuaan vuosikymmenet naimisissa Tammisaaren vankileirin kärsineen mutta uskossaan järkähtämättömän Lassin kanssa. Leirikokemus on silti tytölle innostava, ja esipuberteettisessa vilpittömyydessään hän unelmoi tulevansa aktiiviseksi pioneeriohjaajaksi. Säestäen Vietnam-teemaa tyttö esittää leirillä tanssin nimeltä Napalm. Hillassa on tulevaisuus, saapa se minkä puvun tahansa. Vanhat naiset jäävät katselemaan tulevaan ”unesta utuisin silmin”.

Sirpa Kähkönen kuvaa asiantuntevasti leirin menoa ja koko vihreäpaitaista pioneerikulttuuria. Järjestö on monessa mielessä partioliikkeen kopio puseroineen, liinoineen, suoritusmerkkeineen jne. Partiota ei useinkaan ajatella poliittisena, mutta lordi Robert Baden-Powell kasvatti brittinuorukaisia terveessä hengessä tuleviksi upseereiksi ja siirtomaavirkailijoiksi. Tämä malli on sopinut niin Hitler-Jugendille kuin neuvostopioneereille.

Keskeiskuvien verkosto

Romaanissa on useita johtomotiiveja, jotka toistuessaan luovat sen rakennetta. Kerronta alkaa Annan muinoin kuulemalla savolaisten uittomiesten vonkauslaululla: ”Mäntiin me kerran markkinoille, [- -] ja siellä me yhdessä laulettiin, heijala pimppan pumpparilutta ja turlutta ja tarlatta!”. Maalta tulleen naisen korvamato on levinnyt hänen lähipiiriinsä, niin että tämä merkityksetön sanailoittelu toistuu monesta suusta.

Toinen perikuva on lintumotiivi, alli, liittyen Siirin ja Idan kaipuuseen Laatokan rannoille. Evakolla on yhtä apea mieli kuin suruisasti ääntelevällä vesilinnulla Larin Parasken ja Kantelettaren runossa: ”Alahalla allin mieli uiessa viluista vettä…”. Kuten kansanuskomuksen mukaan linnut lentävät talveksi Lintukotoon, evakolla on kaipuu taivaanrannan taakse.

Tärkein toistuva kuva on nimimotiivi, muistoruoho. Se on timjamikasveihin kuuluva, mausteenakin käytetty ajuruoho, jota kasvoi Laatokan kallioilla. Ida kätki tätä hyvänhajuista yrttiä lippaaseensa, jossa sen tuoksu on yhä tunnettavissa vuosikymmenten takaa. Sen äärellä hän miettii: ”Muistot ja menneet ajat ovat uuttuneet meihin, syvälle syihin, luihin ja ytimiin saakka”.

Teoksen rakenneratkaisuna viisi naista puhuu vuorotellen monologeja. Kertojasta toiseen siirtyvä rakenne on hiukan tasapaksu, koska suuret jännitteet puuttuvat ilman eeppisiä käännekohtia. Ne ovat kaukana takana, muistoruohon tasoittamina. Ketjurakenne näkyy siinäkin, että usein kerronta saattaa henkilön kohtaan, josta toinen välittömästi jatkaa. Puheenvuorot ovat ikään kuin antiikin tragedian kuoro.

Romaanin lyyrisessä lopussa Anna pesee saunassa leiriltä kotiutuneen Hillan pään peitellen sitten lapsenlapsensa nukkumaan. Kesäinen luonto, ihminen ja maailma ovat hetken sopusoinnussa keskenään.