Satakunnan maakuntajohtaja emeritus ja sadan teoksen tietokirjailija Pertti Rajala on nyt tuottanut Helmi Haapasen (1901-94) tarinan sisällissodasta Tampereen Amurin kaupunginosan näköpisteestä. Haapanen koki sodan 17-vuotiaana Finlaysonin pumpulityttönä. Rajala on kirjoittanut teoksen päiväkirjamuotoon tämän tätinsä haastattelujen perusteella.

Tampereesta 1918 on kirjoitettu paljon, mahdikkaimpana Heikki Ylikankaan yli 500-sivuinen Tie Tampereelle (1993). Helmi Haapasen kertomus eroaa muista kokijan näkökulmallaan. Siksi se on arvokas puheenvuoro Vihan päivästä, kansakunnan haavasta.

KEVÄÄLLÄ 1918 on monta nimeä: vapaussota, kansalaissota, sisällissota, kapina ja vallankumous. Rajala jättää esipuheensa litaniasta nimeämättä yhden: luokkasota, jota jyrkin vasemmisto on käyttänyt.

Helmin silmin todistuu yrityksen toivottomuus. Sotaan ei oltu varauduttu, siihen ajauduttiin, ja sitten improvisoitiin. Kun kamppailu tammikuun lopussa alkoi, ilmassa oli innostusta, mutta epäilyäkin ilmeni. Helmin isä, Finlaysonin maalari Antti Haapanen ei liittynyt punakaartiin eikä päästänyt Helmiä naiskomppaniaan, ei edes apusisareksi Punaiseen Apuun.

Helmi luki Kansan Lehteä tarkkaan pyrkien näkemään sen propagandan läpi totuuden siemenen. Lehden mukaan punakaarti tappeli Hämeen rintamalla voitokkaasti valkoisia vastaan. Tosiasiassa se oli molemmin puolin amatöörien sotaa, jota kävivät parikymppiset poikaset vailla mitään sotilaskoulutusta.

Punakaarti soti kuin palkkatyönä: aamulla lähdettiin junalla Vilppulaan, päivä räiskittiin ja yöksi takaisin Tampereelle. Nokian punakaaarti kieltäytyi lähtemästä rintamalle, kun palkkoja ei oltu maksettu. Kun aikansa oli paukuteltu, huomattiin että täällähän kuolee, ja into lopahti. Komeita surusaattueita osattiin järjestää, muttei taistella. Antti Haapasen ystävä, punapäällikkö Valdemar Sammalisto totesikin Väinö Linnan Tuntemattoman kapteeni Kaarnan sanoin: ”Pojat, eihän tällä tavalla sotaa käydä”.

TILANNE MUUTTUI kun jääkärit palasivat helmikuun lopussa alkaen kouluttaa valkoisia, jolloin sotaan tuli ammattimaisempi ote. Brest-Litovskin rauha maaliskuussa mahdollisti Saksan maihinnousun, mikä teki tilanteen toivottomaksi punaisille. Järkevimmät tajusivat sen, mutta koston pelossa oli pakko jatkaa. Rauhansopimuksen mukaan Puna-Venäjä ei voinut auttaa sitäkään vähää, mitä se oli tehnyt lähinnä aseapuna.

Helmi mainitsee pariin otteeseen venäläisen kuolemanpataljoonan, joka pääkallolippu hulmuten ja votkapullot reessä lähti Ruoveden rintamalle. Matti Laurilan johtamien lapualaisten tuli etenkin konekivääreistä sorti avorintamana rynnänneiden venäläisten hyökkäyksen. Mieshukka oli hirvittävä.

Kyseessä oli Itämeren laivaston anarkistimatruusien joukko. Eiväthän merimiehet ole maasodassa omimmillaan. Eniten kyse oli ylimielisestä voitonvarmuudesta Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Tunnetuin kuvaus mustien matruusien operaatiosta on Elmer Diktoniuksen romaanissa Janne Kubik (1932, suomennos Janne Kuutio 1946).

PUNAISTEN KESKUUDESSA oli monenlaisia käsityksiä toistensa sotakunnosta. Kuuluisa Turun lentävä ratsuosasto piti tamperelaisia joukoja kelvottomina, nämä turkulaisia terrorijoukkiona. Ennen kaikkea sodanjohto oli surkeata. Vuorotellen Tampereella kävivät päsmäröimässä ja juopottelemassa punakomentajat Ali Aaltonen ja Tuomas Hyrskymurto. Kullervo Manner halusi panna valkoisten eteen elävän Punaisen meren, mutta sotimisesta hän ei tiennyt mitään. Kun valkoisten piiritysrengas alkoi tihentyä kaupugin ympärille, johtoon nimitettiin kyvykäs itseoppinut Hugo Salmela, joka pian kuoli räjähdysonnettomuudessa. Pietarinsuomalaisen Eino Rahjan lupaamat apujoukot eivät päässeet läpi.

Vasta Tampereella punaiset taistelivat kunnolla, pakon edessä. Kalevankankaalla hautakivien seassa ruotsalainen vapaaehtoispataljoona tuhottiin perusteellisesti. Kun valkoiset olivat vallanneet kaupungin kokonaan, kristitty Helmi ihmetteli kenttäpappi Eino Virkkulan voitonsaarnaa kaupungintalon parvekkeelta. Sen mukaan Juudan miehet ovat kukistaneet pakanallisen Israelin lujimman linnan. Helmi kyselee Jumalalta, missä tämä oli, kun suurin vääryys tehtiin. Vasta nyt tyttö oppi uuden sanan: punikki.

Valkoinen kosto oli julma kuten kaikkialla. Punaisia ammuttiin ensin tutkimatta, Valdemar Sammalisto teloitettiin pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Valkoisia ja punikkeja ei saanut panna samaan hautaan, mitä Helmi ihmetteli: he olivat kaikki sodan uhreja ja taistelunsa taistelleet. Pyynikin yössäkuultiinkin aaveen laulavan vanhaa kapinavirttä: ”On vääryys vallan päällä”. Haapasten asunto tutkittiin moneen kertaan, viimeisinä Tampereen herrasväkien partiopoikanulikat. Isä joutui vankileiriin, vaikka oli vartiomiehenä suojellut Suomen Pankkia. Hän pelastui, kun Finlaysonin insinööri haki hyvän maalarin takaisin töihin.

Pertti Rajala on kuvittanut teoksen puna- ja valkokartilaisten valokuvilla sekä näkymillä vallatusta Tampereelta. Ne eivät kuitenkaan voi välittää Helmin aistimuksia, kun palotalojen savu ja ruumiskasojen löyhkä levisivät kaikkialle.