Parhaat palat löytyvät heti alusta. Luvut otsikoilla  ”Olisiko Lionel Messi pärjännyt sateisena tiistaina Stokessa?” ja ”Miksi Margaret Thatcher vihasi jalkapalloa?” ovat rentoja tietoiskuja.

Jää mysteeriksi, miksi sama flow ei kata koko teosta. Muu kirja on tarinoiltaan köykäisempi, vaikka sisältääkin kiinnostavaa asiaa esimerkiksi jalkapalloseurojen omistuskuvioista ja brittiläisistä huligaaneista.

Syyt Brittifutis-kirjan vahvuuksiin ja heikkouksiin löytyvät Sundelinin taustasta. Hän on ammattitoimittajana hyvä löytämään ja paketoimaan faktoja, mutta vähemmän taitava tarinaniskijänä.

Brittifutis-teos on enimmäkseen ajankohtainen, vaikka toki aivan tuoreimmat käänteet, lähinnä koronakaaos ja sen vaikutus kansainväliseen jalkapalloon, jäävät siinä käsittelemättä. Tämä kirjoittajan kommentti on sen sijaan pahaenteinen: ”Jalkapallo ei Englannin pääsarjassa periaatteessa tarvitsisi edes katsojia stadioneille elättääkseen itsensä, mutta ei se pitkään toimisi. Jopa televisiokokemus kärsii ilman yleisöä, ja lopulta suosio hiipuisi. Kannattaa siis käydä paikan päällä seuraamassa otteluita.” (s. 81)

Englantilaiset ovat jalkapallon suhteen sekä suuruudenhulluja että epärealistisia. He kuvittelevat keksineensä ja omistavansa pelin, eivätkä kuuntele vastaväitteitä. Englannin maajoukkue on silti voittanut vain yhden MM-kullan, kyseenalaisella maalilla kotikisoissaan 1966. Sen jälkeen maajoukkueen alituinenkompurointi on lähinnä traumatisoinut faneja.

Englanti on yhä luokkayhteiskunta, vaikka elämän etiketit ja säännöt ovatkin laimentuneet siellä viime vuosikymmenien aikana. Jalkapallolla on rikkaudestaan huolimatta vieläkin maine työväen pelinä, siinä missä kriketti ja rugby, ne muut kansallislajit, ovat luonteeltaan yläluokkaisempia.

Sundelin suhtautuu Brexitin ja muiden myrkkyjen hämmentämän Ison-Britannian tilanteeseen positiivisesti, vaikka negatiivisemmallekin näkemykselle olisi perusteensa. Hän toteaa: ”Näkisin, että tällä yhteiskunnalla on vielä toivoa.” (s. 83)

Sundelinin osaaminen pääsee oikeuksiinsa hänen tekemissään haastatteluissa. Ne muodostavat mehevimpien anekdoottien pohjan ja vaikkapa 1980-luvun kauhujoukkue Wimbledonin valmentaja Dave Bassettin kommentit ovat herkullisia: ”Treenikeskukset ovat nykyään kuin viiden tähden hotelleja. Laitteet ja harjoitusasut ovat loistavia. Vielä 1990-luvulla pallo saattoi pomppia arvaamattomasti väärään suuntaan.” (s. 106)

Vanhoista kunnon mutakentistä on päästy tai jouduttu kauas. Brittifutiksessa maailman muuttuminen ymmärretään, mutta sitä ei aina hyväksytä. Sundelin esiintyy diplomaattisena: ”Ennen ei siis ollut välttämättä paremmin, vaikka nykyaikaa kritisoisikin.” (s. 110)

Toimittajan kaltaisilta idealisteilta jää toisinaan ymmärtämättä, että kehitys ei kulje pelkästään eteenpäin, vaan se voi ottaa myös takapakkia, kuten Brittein saarten Brexit-intoilu osoittaa.

Parhaiten pärjätään joka tapauksessa kansainvälisellä yhteistyöllä, kuten vuonna 1992 käyntiin potkaistu Valioliiga osoittaa. Englannin pääsarja avautui maailmalle ja siitä tuli mahtava.

Valioliigassa otettiin mallia USA:n jemkkitutisliiga NFL:stä ja sen showmeiningistä. Vaikutteita sieltä tuotiin englantilaisille stadioneille aina oheismyynneistä ja pyrotekniikasta lähtien. Cheerleadereitä ei sentään nähty. Vuonna 1995 puoliajan pituutta lisättiin Englannissa 15 minuuttiin, että katsojilla olisi enemmän aikaa tehdä ostoksia.

Raha ratkaisi ja ulkomaalaiset omistajat tekivät monista englantilaisista seuroista globaaleja viihdetuotteita, joille urheilu oli vain sivuasia. Menestystä mitataan tänä päivänä pääsyllä tai pääsemättömyydellä Mestarien liigan rahakentille.

Ilmiö on sekä positiivinen että negatiivinen. Pelin laatu on nykyään parempi ja katsomossa on turvallisempaa, mutta jalkapallo unohtuu kaupankäynnin ja viihteen keskellä joskus kokonaan.

Politiikkaa, bisnestä ja urheilua

Nykyjalkapallo muodostuu ainakin politiikasta, bisneksestä ja urheilusta, vaikka sitä hallitsevat tahot, kuten jo vuonna 1863 perustettu Englannin jalkapalloliitto, väittävätkin muuta. Saku-Pekka Sundelin sanoo suoraan, ettei paras urheilukirjoittaminen ”koskaan käsittele pelkästään urheilua.” (s. 172)

Hänen kirjansa paneutuu esipuheensa suurien lupausten mukaisesti historiaan, sosiologiaan, antropologiaan, psykologiaan ja politiikkaan, mutta kovin syvälle ei näissä kaivauksissa päästä. Esimerkiksi Bradfordin katsomopaloa, Heyseliä tai Hillsborough’n katsomokatastrofia ei juuri käsitellä.

Sundelin ei kuitenkaan syyllisty lukijan aliarvioimiseen, vaan sekoittaa huulenheittoa ja tiukkaa asiaa. Yhteiskunnallisuutta hänen kirjassaan voisi tosin olla enemmän. Monta tarinaa jää kertomatta, ja joistakin mukaan valituista jutuista olisi lukenut mielellään pidemmin.