Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Enemmän kuin jalkapalloseura

Tällä hetkellä FC Barcelonalla pallo on enempi hukassa kuin hallussa. Kuva on joulukuulta Barcelonan ja Elchen välisestä La Ligan ottelusta.

Jalkapallo on urheilua, politiikkaa, uskontoa ja muutakin, muistuttaa toimittaja Simon Kuper (s. 1969) tietokirjassaan FC Barcelona (2021). Suomennoksen mielikuvituksettoman nimen ja ruman kannen perusteella voisi luulla, että kyseessä olisi tylsä perusurheilukirja, mutta sen sisältö on täyttä asiaa.

Esa Mäkijärvi

Analysoin itse Espanjan jalkapalloa teoksessani Valkoinen baletti – Kirjoituksia Real Madridista (2014), joten on mukava lukea aiheesta myös niin sanotusti vastapuolen näkökulmasta. FC Barcelonaa ja Real Madridia voi perustellusti pitää La Ligan ainoina jättiläisinä. Maan muilla seuroilla, kuten Atlético Madridilla, Sevillalla tai Valencialla, ei olesamanlaista alueellista, kansallista ja kansainvälistä merkitystä.

Espanja jakaantuu 17 itsehallintoalueeseen, joista Madrid ja Katalonia kuuluvat tärkeimpiin. Katalonian pääkaupunki Barcelonassa haaveillaan kuitenkin täysitsenäisyydestä. Kampanjointi saa aina vauhtia emämaa Espanjan kärsiessä taloudellista vaikeuksista, eikä jalkapallon merkityksen ymmärtäen ole ihmeellistä, että itsenäistymisintoilu liittyy supersuosittuun FC Barcelonaankin.

Kyseinen el procés (prosessi) alkoi kuitenkin ”valtavirtaistua vasta vuoden 2010 tienoilla, kansainvälisen finanssikriisin keskellä.” (s. 324) Siihen liittyi keskeisesti ajatus, ettälaiska ja köyhä Espanja imi ahkeran ja vauraan Katalonian kuiviin. Väite ei pitänyt paikkaansa, mutta jäi elämään.

Jalkapallosta, politiikasta ja taloudesta kirjoittanut Kuper myöntää olevansa FC Barcelonan fani ja rakastavansa myös senkotikaupunkia, mutta osaa tarvittaessa suhtautua niihin kriittisesti. FC Barcelona -kirja onkin itse asiassa paikoin jopa yllättävän ankara. Kuper kiteyttää kohdejoukkueen historialliseksi instituutioksi, mutta huomauttaa, että sekin tavoittelee urheilullista ja taloudellista voittoa jopa hinnalla millä hyvänsä.

KIRJAT
Simon Kuper:
FC Barcelona
Suom. Seppo Raudaskoski
Siltala 2021, 392 s.

FC Barcelonan motto ”Més que un club” (katalaaniksi ”Enemmän kuin jalkapalloseura”) syntyi vuonna 1968, kun joukkueen puheenjohtajaehdokas Narcis de Carreras käytti sitä puheessaan. Se viittaa ainakin politiikkaan (FC Barcelonaan Katalonian itsenäistymispyrkimysten symbolina), filosofiaan (joukkueen tiettyyn pelityyliin) ja arvoihin (kuten vaatimattomuuteen, kunnianhimoon, yhteistyöhön ja kunnioitukseen, joita seura haluaa välittää kentällä ja sen ulkopuolella).

Mutta kuten Kuper huomauttaa, nyttemmin siitä on tullut sekä omahyväinen mainoslause että sopivan abstrakti tokaisu ilmaisemaan FC Barcelonan kapinallista, poliittista, uskonnollista, filosofista, taiteellista ja urheilullista henkeä. Camp Noun stadionilla ei todellakaan vain potkita palloa, paitsi turistien mielestä, vaan nautitaan esteettisestä pelistä ja palvotaan katalaaniaatetta.

Moraalisista voittajista voittajiksi kentällä

FC Barcelona -teokseen on oikein sopiva tutustua nyt, kun sen kohdeseura kärsii taloudellisesta ja urheilullisesta taantumuksesta. Sen menestyksekkäimmät vuodet hollantilaisen Johan Cruyffin (seurassa pelaajana 1973-1978) ja argentiinalaisen Lionel Messin (2004-2021) johdolla ovat takana, ja tulevaisuus vaikuttaa epävarmalta.

Nykyjalkapallossa asiat tapahtuvat usein nopeasti, mutta FC Barcelonan notkahdus yhdestä Euroopan suurseuroista massiivisen velkaiseksi organisaatioksi yllätti monet ja sai miettimään arvoja. Kysehän ei ollut pelkästä luonnollisesta urheilullista taantumisesta, vaan ennen kaikkea epäterveestä kulttuurista, joka teki FC Barcelonasta Messin viimeisinä vuosina lähes mädän.

Opin Simon Kuperin tekstistä jonkin verran uutta, muun muassa sen, että FC Barcelonan ja Real Madridin kohtaaminen El Clásico (Klassikko) on ollut Espanjan tärkein peli vasta vuodesta 1974. Sitä ennen tunnelmoitiin eniten pääkaupungin derbyä Real Madridin ja Atlético Madridin – vallanpitäjien ja työläisten joukkueiden – välillä.

Helmikuussa 1974 Cruyffin tähdittämä FC Barcelona nöyryytti kuitenkin Real Madridia tämän kotikentällä 0-5. Tuloksella oli huomattava poliittinen merkitys, potkittiinhan se diktaattori Francisco Francon (vallassa 1939-1975) valtakauden lopussa, jolloin fiebre autonómica (itsenäisyyskuume) ravisutti Espanjaa. Viha Francoa kohtaan kasvoi myös Kataloniassa ja jalkapallo sai sielläkin selvästi poliittisemman luonteen. Camp Noun pyhätössä heiluteltiin itsehallintoalueen lippuja ja huudettiin diktatuurin vastaisia iskulauseita.

Francon fasistinen hallinto oli vastenmielinen, konservatiivinenja brutaali. Caudillo(Johtaja)kannatti Real Madridia populistisista syistä. Olihan se maan ykkönen ja pärjäsi Euroopassakin. Francon hahmo jätti seuraan pysyvän leiman hallinnon joukkueena, mutta kuten Kuper huomauttaa, näin mustavalkoisesti ei kannata enää ajatella. Nykyisin kaikki suurseurat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan.

FC Barcelonaa vaivaava madriditis (ahdistava pakkomielle Madridia kohtaan) on joskus estänyt sitä näkemästä metsää puilta. Politiikka ei ole silti menettänyt kaikkea merkitystään La Ligassa. Real Madridin kodin Santiago Bernabéun aitioissa viihtyy ministereitä, pankkiireja ja tuomareita, siinä missä FC Barcelonan stadionin parhaat paikat varataan kauppiaille ja paikallispoliitikoille. Mutta molempien peleihin tullaan kuin oopperaan tai teatteriin: viihtymään ja nauttimaan taiteesta.

Sekä FC Barcelonan että Real Madridin yleisö tunnetaan äärimmäisestä vaativuudestaan. Pitää silti muistaa, että ennen omapäistä ja nerokasta Cruyffia, joka siirtyi FC Barcelonaan kaudeksi 1973-1974, seura kärsi ikuisen häviäjän maineesta. Jatkuvat vastoinkäymiset olivat katkeroittaneet sen kannattajat.

Cruyff – nimi oikeassa muodossaan on hollantilaisittain Cruijff, mutta käytän tässä jutussa Kuperin tavoin hänen paremmin tunnettua englantilaistettua nimeään – toi Kataloniaan totaalijalkapallon, jota oli kehitelty Ajaxissa 1960-luvulla. Se muodostivastakohdan perinteiselle espanjalaiselle furialle (raivolle), lähinnä fyysisyyteen luottaneelle pelityylille.

Cruyffin itsepäisyydestä kertoo sekin, että hän oli melko lähellä päätyä Real Madridiin, mutta pelaaja kieltäytyi madridilaisten siirtotarjouksesta, jonka Ajaxin johtokunta oli jo hyväksynyt. Hän vaihtoi mestari Ajaxin keskinkertaiseen FC Barcelonaan, vaikka parempaakin olisi ollut tarjolla. Toisaalta Kataloniassa Cruyff otettiin vastaan lähestulkoon messiaana. Hän sai muokata FC Barcelonaalähes mielensä mukaan ja tekikin niin, muuttaen sen mentaliteetin ja historian suunnan.

Hollantilainen juurrutti sinne esimerkiksi ajatuksen FC Barcelonasta moraalisena voittajana. Vaikka se ei voittanutkaan joka peliä ja pokaalia, niin se päihitti vastustajansa pelaamalla yleisön ihailemalla tavalla. Hänen lähdettyään 1978 FC Barcelona vajosi tosinnopeasti takaisin itsesääliin ja negatiivisuuteen. Niistä päästiin eroon vasta Cruyffin palattua valmentamaan seuraa 1988.

Seuraavan isomman askeleen FC Barcelona otti 2000-luvulla, kun sen junioriakatemia La Masiasta (tarkoittaa katalaaniksi maataloa, jollaisessa se toimikin vielävuosituhannen alussa) putkahti yhdellä kertaamuun muassa Xavi, Andrés Iniesta ja Messi, uskomaton pelaajakolmikko.

Kuper kiinnittää huomiota heidän pienikokoisuuteensa. Jalkapallossa oli pitkään suosittu isoja ja vahvoja pelaajia, mutta FC Barcelona toimi toisin. Xavi, Iniesta ja Messi olivat nopeita ja taitavia, eikä aikaakaan, kun heidän kaltaistensa jalkapalloilijoiden hyödyllisyys ymmärrettiin muuallakin. Esimerkiksi Espanjan maajoukkue voitti viimein pokaaleja ottamalla käyttöön FC Barcelonan taktiikan ja sen pelaajia.

La Masiassa ei pelkästään tuotettu hyviä jalkapalloilijoita, vaan myös koulutettiin näitä samoja nuoria ja autettiin heitä valmistautumaan elämään urheilun ulkopuolella. Akatemiaan uskottiin seuran kaikilla tasoilla, mikä ei ollut lainkaan tavallista huippujalkapallossa. Joan Laporta, joka toimi seuran puheenjohtajana ensimmäisen kerran 2003-2010, mahtaili: ”Madrid ostaa Euroopan vuoden pelaajia. Me teemme niitä.” (s. 143)

Kuperin käsityksen mukaan kaudesta 2008-2009 alkaneessa FC Barcelonan pokaalisateessa oli tosin kyse yhtä lailla sattumasta kuin siitä, että katalaanit tekivät asiat omalla tavallaan. Messi ja kumppanit vain sattuivat olemaan samanikäisiä. Valmentajaksikin keksittiin palkata Josep ”Pep” Guardiola, FC Barcelonan kasvatti ja siten täysin perillä el cruyffismosta (seuran cruyffilaisesta identiteetistä).

Vanhaa kunnon totaalijalkapalloa kehitettiin edelleen, kunnes FC Barcelonasta tuli voittava kone. Real Madridilla tai muilla ei ollut sitä vastaan juuri mahdollisuuksia. Vertasin joskus Guardiolan FC Barcelonan otteiden seuraamista seinällä kuivuvan maalin katselemiseen. Ensin vastustaja uuvutettiin ja sitten pallo toimitettiin maaliin. Usein vasta aivan viimeisessä vaiheessa nähtiin maailmanluokan pelaajan, kuten Messin, yksilöllistä luovuutta.Se oli kieltämättä täydellinen järjestelmä, mutta muistutti mielestänienemmän robottijalkapalloa kuin jalkapallotaidetta.

José Mourinhon katkera kommentti, että hänen perivihollisensa Guardiolan FC Barcelona oli paras joukkue vuosikymmeniin, ei silti ollut virheellinen. Real Madridia nöyryytettiin viimein toden teolla, joten FC Barcelona ei ollut enää pelkästään moraalinen, vaan myös konkreettinen voittaja.

Urheilullinen ja taloudellinen romahdus

FC Barcelona haluaa muodostaa yhden suuren perheen. Ihanne tilanteessa sinne palkattava ihminen työskentelee siellä koko elämänsä ajan ja vain eri rooleissa, mutta tällaisen järjestelyn ongelmat on helppo ymmärtää. Nurkkakuntaisuus saattaa toimia, jos organisaatio pysyy pienenä, mutta FC Barcelonasta tuli valtava. Sillä oli liikaa henkilökuntaa ja rahaa, jota hassattiin vääriin pelaajiin.

Seura sortui ylimielisyyteen, katalonialaisen pienten piirien suosimisen pimeään puoleen, ja alkoi kuvitella olevansa liian suuri kaatumaan. Jo normaalitilanteessakin suuret paineet kasvoivat massiivisiksi. Keskeytymätöntä huumaa odotettiin ja 150 000 sociota (FC Barcelonan rekisteröitynyttä kannattajaa) toimivat osin suosikkinsa etuja vastaan.

Simon Kuper kiinnittää huomiota tämän ryhmän melko pieneen kokoon. FC Barcelonallahan riittää miljoonia faneja ympäri maailmaa, joten suuri osa heistä ei saa ääntään kuuluviin. Konservatiiviset sociot valitsevat joukkueen puheenjohtajan määrättyjen ehdokkaiden joukosta ja päättävät tietyistä juoksevista asioista. He suhtautuvat epäluuloisesti uudistuksiin, joilla heidän seuraansa yritetään muuttaa rahasammoksi, ja estävät siksi esimerkiksi kausikorttiensa hintojen korottamisen. Samaan aikaan he tekevät tiliä kauppaamalla vakiopaikkojaan turisteille.

Muun muassa Real Madridiin verrattuna vähäiset lipputulot olivat osasyyFC Barcelonan nopeaan velkaantumiseen. Suurin yksittäinen syyllinen oli kuitenkin liikemies Josep Bartomeu, joka johti FC Barcelonaa vuosina 2014-2020 ja ui aivan liian syvissä vesissä. Bartomeu ei tiennyt ainakaan Kuperin mukaan mitään jalkapallosta, mutta päätyi rooliinsa suhteilla ja pilasi seuran talouden.

FC Barcelona -teoksessa vitsaillaan, että joukkueen puheenjohtajat päätyvät joko köyhyyteen tai vankilaan. He paikkailevat organisaation minuusmerkkistä budjettia omasta pussistaan ja joutuvat rikostutkimusten kohteiksi, kuten kävi niin Joan Laportalle, Sandro Rosellille kuin Bartomeullekin. He väittivät olevansa syyttömiä ja Madridista käsin pyöritetyn järjestelmän uhreja, mutta tästä voi olla montaa mieltä. Espanjassa riittää korruptiota, mutta mikään banaanivaltio se ei sentään ole.

Bartomeun edeltäjä Rosell joutui eroamaan tähtihyökkääjä Neymarin hankkimiseen liittyneiden talousepäselvyyksien takia, mutta Bartomeu pisti paremmaksi myymällä suositun Neymarin, masinoimalla floppihankintoja toisensa perään, nostamalla pelaajiensa palkat älyttömiksi ja jopa pestaamallaerään mediayhtiön heittämään lokaa sisäisten vihollistensa, kuten seuralegendojen, niskaan.

Touhu oli niin epäammattimaista, että FC Barcelona – tai FC Messi, kuten Kuper sitä kutsuu – tuli lopulta täysin riippuvaiseksi suuresta pelaajastaan Messistä. En ole samaa mieltä Kuperin kanssa siitä, että kapteeni oli ”merkillisen vähälle huomiolle jäänyt jalkapalloilija” (s. 150), sillä hänhän oli otsikoissa jatkuvasti, mutta itsestään huolehtivaksi huippu-urheilijaksi ja jalkapallovaikuttajaksi hän kasvoi kieltämättä vasta hiljattain. Kuper vertaa Messiä jatkuvasti selittäneeseen Cruyffiin ja toteaa ilkeästi: ”Messi ehti 30-vuotiaaksi ennen kuin sanoi julkisuudessa yhtään kiinnostavaa lausetta.” (s. 151)

Argentiinalainen löysi lopulta äänensä ja ilmoitti, että Bartomeun oli syytä häipyä. Pelaaja haastoi seurajohdonja voitti. Messi olisi halunnut jatkaa yhteistyötä puheenjohtajaksi palanneen kaverinsa Laportan kanssa, mutta pelaajan palkkaa ei ollut enää varaa maksaa ja niinpä hän siirtyi ison draaman jälkeen ilmaisella siirrolla PSG:hen. Pariisiin päätyminen lienee ollut melkoinen kulttuurishokki, sillä kuten Kuper panee merkille, FC Barcelonan ”hallitsevat pelaajat eivät ole koskaan laajentaneet näköalojaan lähtemällä kotikaupungistaan.” (s. 234)

Laporta, jonka vaalilupaus oli Messin pitäminen FC Barcelonassa, on pahassa paikassa. Stadion ja harjoituskeskus pitäisi remontoida, kokoonpano rakentaa uudelleen, lainat maksaa ja uskottavuus palauttaa, eikä mikään näistä asioista käy hetkessä. Laportalla on charmia ja osaamistakin, mutta pankkien kärsivällisyydellä on kenties rajansa.

FC Barcelona onkin, toistaiseksi, lähes tulkoon kuollut ja kuopattu. En tiedä, oliko se voimakkaimmillaan ”yksi ihmiskunnan ilahduttavimmista saavutuksista” (s. 362), kuten Kuper herkuttelee, mutta se modernisoi kyllä jalkapallon. La Masia -junioriakatemia ja totaalinen pelityyli olivat vain muutamia sen ideoita, joita monet Real Madridia myöten kopioivat.

Nyt FC Barcelonan tulisi kenties kutistaa toimintaansa maanläheisemmäksi ja muutenkin Katalonian mentaliteettiin sopivammaksi. Sen pitäisi niellä ylpeytensä ja ottaa mallia tällä hetkellä dominoivilta muilta seuroilta. FC Barcelonan rekisteröityneille kannattajille kauhistuttavin käänne olisi, jos joukkue myytäisiin jollekin öljysheikille, oligarkille tai roistovaltiolle, kuten esimerkiksi Chelsealle, PSG:lle, Manchester Citylle ja Newcastlelle tapahtui. Sociot taistelevatkin loppuun asti estääkseen tätä skenaariota toteutumasta.

Kuperin kirjasta käy ilmi, että FC Barcelonaa on helppo sekä rakastaa että vihata, joten ainakin tässä suhteessa se todella on enemmän kuin jalkapalloseura. FC Barcelonan teksti onerinomaista siitäkin syystä, että joukkuetta käsitellään siinä kovakouraisemmin kuin esimerkiksi minä kohtelin kannattamaani Real Madridia Valkoisessa baletissa. FC Barcelona ei ole mainospuhetta, ja hyvä niin, vaikka senkin tekijällä on heikot kohtansa, kuten hollantilaisen jalkapallon ihannoiminen.

Messin lähtö ja koronapandemia iskivät FC Barcelonaan samaan aikaan ja kovaa. Äkkiä sillä ei enää ollut kilpailuetua: ei maagista kapteeniaan, eikä massiivisia tuloja. Kriisistä voisi ehkäselviytyä innovoimalla Cruyffin tapaan, mutta älykkäät ajattelijat taitavat olla nykyisessä FC Barcelonassa harvassa. Lienee tosiaan niin, että parempia päiviä odottava seura on taantunut ”sellaiseksi tappiomielialan vaivaamaksi kotiseutuylpeyden linnakkeeksi, jollainen se oli ennen kuin Cruyff laskeutui El Pratille vuonna 1973.” (s. 361) Mistä se löytäisi seuraavan sateentekijän?

Kirjoittaja on Espanjan jalkapallon suuri ystävä ja madridista (Real Madridin kannattaja), joten hän kehottaa lukemaan tekstinsä tämän filtterin läpi.

 

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
39€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE