Aihe oli muodikas vielä ennen koronaa. Kertaamisen makuun päässeen Koskisen Hiilijalanjäljillä yhdistää joka tapauksessasulavasti esseetä ja tietoa. Se todistaa, miten ilmastonmuutos tekee tuhojaan kaikkialla maailmassa. Mahdolliset epäilyt kannattaa unohtaa viimeistään nyt: ”Maapallo on lämpenemässä, eikä se ole enää uskon asia.” (s. 36)

Koskinen paljastuu muun muassa harrastajamatemaatikoksi ja -tiedemieheksi. Hiihtämistäkin kokeilleen kirjailijan lenkit vähenivät 1990-luvulla, kun keskilämpötila nousi ja ladut muuttuivat vetisiksi. Uteliaana miehenä hän ryhtyi selvittämään ilmiön syitä.

Tutkimusten synnyttämä Hiilijalanjäljillä on säilynyt ajankohtaisena, vaikka kuluvana talvena lunta on eteläisessä Suomessakin taas riittänyt. Ilmastonmuutoksessahan on kyse kaikkien äärimmäisten sääolosuhteiden yleistymisestä, ei pelkistä märistä talvista.

Yhdysvaltalainen Jonathan Safran Foer valitti kirjassaan Me olemme ilmasto (2020), että ilmastonmuutosta käsitellään järjen sijaan tunteilla. Siitä ei saa hyvää tarinaa, jossa on selkeä vihollinen ja onnellinen loppu. Meidän pitäisi luopua kulutuskeskeisestä elämäntavastamme, siinä kaikki.

JP Koskisen mielestä pelastus voi löytyä kehittyvästä teknologiasta. Hän uskoo rahaan mahtavana motivoijana. Vihreä energia antaa hyvänä bisneksenä toivoa planeetallemme.

Hiilijalanjäljillä osoittautuu kuitenkin tylsäksi laskelmineen, kaavioineen ja diagrammeineen. Ne tuskin saavat tavallisia ihmisiä muuttamaan tapojaan tai edes ostamaan aurinkopaneeleja. Silmien ummistaminen on paljon helpompaa.

Kirjoittaa Koskinen kyllä osaa, sen hän on todistanut useaan otteeseen. Hiilijalanjäljillä on kuitenkin tekstinä haukotuttava: ”Hiilidioksidin poistuminen ilmakehästä ei tapahdu kovin nopeasti. Jos ilmakehään lisätään sata yksikköä hiilidioksidia, siitä on 30 vuoden kuluttua jäljellä vielä noin 50 yksikköä ja kahdensan vuoden päästä noin 20 yksikköä.” (s. 63)

Keventäväksi tarkoitettu vitsailu jää puolestaan väkinäiseksi, kuten tekijännaureskellessa eräälle kuuluisalle ennustajalle: ”Nostradamus osasi laatia säkeensä niin, että tulkinta jäi usein lukijan vastuulle. Voi olla, että hänellä oli savolaisia sukujuuria.” (s. 92)

Yleisen (ilmastonmuutoksen) ja yksityisen (Koskisen omien havaintojen) yhdistelmä ei toimi, koska kerronta on niin kuivaa. Esimerkiksi edellä mainittu Foer kirjoittaa samastaaiheesta sekä vetävämmin että asiallisemmin.

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan

JP Koskinen ilmoittaa olevansa reipas realisti, vaikka vaikuttaa pikemminkin hirtehiseltä pessimistiltä. Hän ei juuri vala uskoa huomiseen: ”Vaikka ilmastonmuutos karkaisi totaalisesti käsistä, se ei kuitenkaan olisi maailmanloppu, kuten jotkut ovat väittäneet. Ihminen on kiistämättä ainakin ylimielisyydessä maapallon ykköslaji, mutta maapallo tulee mainiosti toimeen ilman arroganttia karvatonta apinaa.” (s. 90)

Hän väittää kirjassaan, ettei ihmisiin voi luottaa, jos he ajavat omia etujaan. Entä jos niissä on samalla kyse yhteisistä eduista? Se on mahdollista vaikkapa taloudellisissa kysymyksissä. Kapitalismia ei voi pyörittää, jos kaikki tai useimmat kuluttajat kuolevat.

Koskisen uskoa teknologiaan voi epäillä, kuten jo Facebookin ja Googlen kaltaisten ylikansallisten yritysten vallanhimo osoittaa. Niiden ei voi olettaa kiinnostuvan maailman pelastamisesta, ellei sillä voi tehdä nykyistä helpommin rahaa. Pelkästään niiden serverit kuormittavat planeettaamme hirvittävästi.

Hiilijalanjäljillä on mitaltaan suppea ja melko helppo ymmärtää – siis varsinaista tiedettä maallikoille. Kirjan viesti jää kuitenkin liikaa vanhan kertaukseksi ja sen pyörittelyssä on välityön maku.

Koskinen huomauttaa aivan oikein, että luonnon ekosysteemit olivat herkkiä ja järkkyvät helposti. Ilmastonmuutoksesta tietoa etsiville suosittelisin kuitenkin kirjoja Me olemme ilmasto ja Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen (2019). Niiden tekijät Foer ja Risto Isomäki argumentoivat väkevämmin kuin Koskinen, jonka anti jää vähäiseksi: ”Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.” (s. 139)