Ensimmäisenä Hannele Jyrkän teosta Etsijä – Tero Saarisen tie nykytanssin huipulle lukiessa mieleen tulee sana kauneus. Kirja on kaunis ihan visuaalisestikin. Sanni Sepon taitto on ilmavaa, tekstin ja kuvien rytmi harkittu ja visuaalinen ajattelu ulottuu myös tekstityypin valintoihin, kun kirjan sisällöllisesti kaksi eri vuorottelevaa osaa eroavat toisistaan myös kirjasintyypiltään.

Mutta kauneus on läsnä myös itse tekstissä ja ennen kaikkea Saarisen elämänkäsityksessä ja koreografisessa ajattelussa, joita ei voi erotella toisistaan. Tanssi ja liike ovat hänelle elämän perusasioita, osa ihmisyyttä. Ne ovat hänelle ”ihmisyyden herkempien aallonpituuksien herättelyä ja näiden tasojen puolesta puhumista”.

Syvälle sisään prosessiin

Etsijä ei ole perinteinen elämäkerta tai muistelmateos. Siinä käydään kyllä läpi Saarisen elämänvaiheet, mutta yhtä tärkeänä osana on Jyrkän kuvaus Third Practise -teoksen valmistumisprosessista aivan ensimmäisistä harjoituksista syyskuussa 2018 kantaesitykseen Italiassa toukokuun lopulla 2019.

Kyseessä ei ole vain ulkokohtainen kuvaus harjoitusten etenemisestä, vaan samalla Jyrkkä avaa lukijalle hyvinkin syvälle menevästi Saarisen koreografista työskentelytapaa, myös sen muuttumista vuosien myötä. Tällaista laajasti ja läpi koko prosessin tanssiesityksen syntyä avaavaa kuvausta en muista aikaisemmin lukeneeni. Koreografin itsensä lisäksi ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakavat myös niin tanssijat kuin kaikki muutkin teoksen valmistumiseen osallistuneet. Myös Jyrkkä itse pohtimalla ja kommentoimalla välillä näkemäänsä ja kokemaansa.

Muutenkin kautta linjan teoksen tekstistä huokuu kirjoittajan omakohtainen intohimo tanssiin. Jyrkkä ei vain kirjaa ylös lukuisten haastattelujen ja muiden lähteiden kautta keräämäänsä materiaalia, vaan on usein kuin tasaveroinen keskustelija. Tästä syntyy tekstin imu, jossa rentous, rehellisyys ja syvällisyys kietoutuvat perusteelliseksi, mutta helppolukuiseksi kokonaisuudeksi.

Teoksen selkeästi valittu näkökulma on tanssitaiteilijuudessa ja Saarisen ammattiuran kuvauksessa. Etsijä ei ole mikään paljastuskirja, eikä Saarisesta yksityishenkilönä paljon kerrota, Saarisesta ihmisenä sen sijaan runsaastikin.

Käy selväksi, että Saariselle tanssi on oikeastaan elämänfilosofinen asia. Hän on pohtinut sitä paljon ja monelta kantilta jo uransa alusta asti. Ja jos hänellä on ollut poikkeuksellinen ja upea ura, niin hyvin poikkeuksellisesti hän ajattelee ja kokee vastuunsa myös tanssijana, koreografina kuin Tero Saarinen Companyn taiteellisena johtajanakin.

Yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys ovat yksi hänen ajattelunsa ja taiteen tekemisensä peruspilareita ja siksi hän oman taiteellisen kehityksensä lisäksi on miettinyt laajasti ja syvällisesti myös tekijän vastuita, tanssin, tanssiteosten ja kokemuksen siirtämistä sekä uusien tanssisukupolvien mentorointia. Hän on myös hämmästyttävästi pystynyt laajasta kansainvälisestä arvostuksesta ja suosiosta riippumatta säilymään hyvin vaatimattomana. Toki hän on arvostaan tietoinen, mutta missään vaiheessa läpi kirjan esille ei nouse oman minän esille tuonti tai korostaminen, vaan ennemminkin yhtenä lenkkinä ryhmässä oleminen.

Company on perhe

Saarisen oman uran ohella Etsijässä kerrotaan ensimmäisen kerran enemmän myös hänen kaksikymmenvuotisen oman ryhmänsä Tero Saarinen Companyn taipaleesta. Ne kietoutuvat hyvin vahvasti toisiinsa ja Saarinen puhuukin ryhmästä perheenään. Mutta tässäkin kohtaa kyse on yhteisöstä, jossa Saarisen aisaparina ja ryhmän kehityksen vahvana voimatekijänä on sen hyvin pitkäaikainen toiminnanjohtaja Iiris Autio.

Kirjan kauneutta on myös se, että vaikka Saarisen elämään ja uralle on mahtunut myös mutkia ja vaikeita paikkoja, niihin ei keskitytä. Ne todetaan ja niitä kommentoidaan, mutta siinä kaikki.

Etsijä on hieno teos, joka vähä vähältä kasvaa ja syvenee Saarisen taiteellisen uran ja tanssillisen ajattelutavan läpivalaisemisen lisäksi myös puheenvuoroksi tanssin ja liikkeen merkityksestä ihmiselle.