Jani Saxell jatkaa nyt erinomaisen Helsinki Undergroundin (2020) tarinaa, mutta sen verran itsenäisesti, ettei edeltäjän lukeminen ole pakollista, vain suositeltavaa.

Uuden ihmisen kaupungissa Kalevalan myyttisiin aikoihin haikailevat vanhauskoiset, Pentti Linkolan ja Theodore Kaczynskin perilliset, ottavat Helsingin hallintaansa 2040-luvulla. Syttyy uusi sisällissota. He alistavat kaupungin ekofasismiin, josta eroon pääseminen ei ole teknologiauskovaisten, vaan nuorten naisten Empun, Paloman ja Vernan vastuulla.

MYÖS TIETEISKIRJALLISUUTTA tapaileva Uuden ihmisen kaupunki alkaa marraskuusta 2047, jonkin aikaa ennen dystooppisen elokuva Blade Runner 2049:n tapahtumia. Saxellin teoksessa ei olla aivan yhtä synkissä tunnelmissa, mutta lukijaa herätellään silti alkumaininnoilla räjähdyksistä, konetuliaseiden raekuuroista ja Itäväylälle juuttuneiden hälytysajoneuvojen sireeneistä.

Uuden ihmisen kaupunki keskittyy toimintaan. Painotuksessa ei ole varsinaista vikaa, mutta vauhtia voisi olla toisinaan vähemmänkin, ja ideapankki-Saxellilla tuntuu olevan vaikeuksia mahduttaa kaikkia päähänpistojaan noin 550-sivuiseen kirjaansa. Sen nimi tulee tästä: ”Eihän enää saanut sanoa edes ’Helsinki’. Se olisi Uuden ihmisen kaupunki tästä lähin, ja kaupunginosien tilalla itsenäisten kyläkuntien verkosto.” (s. 247)

Romaanin sanoma on tervehenkinen. Siinä asetutaan kaikkea totalitarismia, ilmeni se sitten vaikkapa ekofasismina tai valvontayhteiskuntana, vastaan. Saxell on ulkopuolisten leirissä. Hänen Helsinkinsä on monikulttuurinen, suvaitsevainen ja historiansa tunteva. Se päätyy perikadon partaalle, mutta onneksi nuoret eivät menetä uskoaan parempaan ja rauhallisempaan maailmaan.

Sekä Helsinki Underground että Uuden ihmisen kaupunki kertovat omintakeisesti pääkaupunkimme vaiheista. Menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus liittyvät niissä saumattomasti toisiinsa. Villi uusi romaani on mielikuvituksen tuotetta, mutta sen verran uskottava, ettei sen käänteitä pidä mahdottomina.

Saxellilla, keski-ikäisellä kirjailijalla, riittää perspektiiviä: ”Ihmiset olivat kuin jäätiköitä, samaa outoa, murenevaa arkkitehtuuria. Varsinkin teini-ihmiset, ja pojat erityisesti: ensin tässä ja läsnä, spontaaneja ja iloisia. Ja sitten jo ihan vieraita, Yksinäisyyden linnakkeidensa ylpeitä asukkeja.” (s. 380)

Eikä huumoriakaan unohdeta. Uuden ihmisen kaupungissa elementtikerrostaloistaan pääasiassa tunnettu Myllypuron kaupunginosa on muuttunut yhdeksi Helsingin trendikkäimmistä paikoista. Sillä: ”Kaikki tiet veivät Myllypuroon.” (s. 299)

Fiktiivisten henkilöhahmojen rinnalla juoksutetaan oikeita ihmisiä, kuten pirtusalakuljettaja Algoth Niskaa, alakulttuuritoimittaja Perttu Häkkistä ja renessanssimies Claes Anderssonia. Naiset osoittautuvat pääsääntöisesti miehiä vahvemmiksi, älykkäämmiksi ja sitkeämmiksi.

Romaanissa riittää kaikuja nykytodellisuudesta, kuten Ukrainan kriisistä ja kulttuurisodista. Typeryys ja pahantahtoisuus nousevat toistuvasti esiin, oltiin sitten 1920- tai 2040-luvulla. Mutta Saxellia ja hänen henkilöhahmoaan Vernaa viehättää sama ajatus tuhon keskeltä versovasta optimismista. He eivät pelottele maailmanlopulla, vaan hahmottelevat uutta alkua.

Sisällöllisesti ja kielellisesti rikas Uuden ihmisen kaupunki tuntuu siltä kuin sen tekijä olisi laittanut tehosekoittimeensa esimerkiksi Yli-Juonikasta, Johanna Sinisaloa ja Margaret Atwoodia. En voi lakata ihmettelemästä Saxellin ja Kännön kaltaisten maksimalistien kykyä hallita suuria, mutkikkaita tarinakokonaisuuksia. Helsinki Undergroundin ja Uuden ihmisen kaupungin eeppinen jatkotarina, kuin ison budjetin Netflix-sarja, huipentuu suunnitteilla ja tekeillä olevassa trilogian päätösosassa.

VAKAVIKOT ÄLKÖÖN vaivautuko. Kirjansa lukenut, elokuvansa katsonut ja videopelinsä läpäissyt Saxell ei häpeile nörttiyttään, ja suuntaa Helsinki-teoksensa hengenheimolaisilleen. Kirjassa yhdistetään rehellistä viihteellisyyttä vakavaan yhteiskunnalliseen sanomaan, mikä muotoutuu taisteluhuudoksi demokratian puolesta. Ihmisillä, yhdessä ja erikseen, on mahdollisuus vaikuttaa tulevaisuuteensa: ”Oli kuulemma turha odottaa mitään selkeitä vastauksia, yhtä ja ainutta tulevaisuutta. Vaan pikemminkin kivikehiä ja -tarhoja, varjomaisten olentojen liikettä niiden välissä.” (s. 431)

Uuden ihmisen kaupunki on hyväntahtoinen ja innostunut, sopivaa vastalääkettä kyynisyyteen joskus jumittuvalle kotimaiselle nykyproosalle. On lisäksi mainiota, että suomalainen romaanitaide höllentää edelleen realismivaatimuksiaan muun muassa Saxellin, Kännön ja Juhani Karilan johdolla.