Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Kirjallisuus

Kirja-arvio: Herjoja, vihapuhetta, tölväisyjä – julkisen solvaamisen historia on pitkä ja törkeä

Hurskas vai härski? Martti Luther osasi olla pahasuinen- ja kynäinen muun muassa katolisia pappeja ja juutalaisia herjatessaan.

”Herjaaja ruokkii kiukkuaan kelvottomalla ravinnolla ja sallii sielunsa painua siihen turmeluksen tilaan, josta kasvatus on hänet nostanut.”

Rolf Bamberg

Demokraatti

Noin pohdiskeli antiikin virallinen viisas mies Platon muinoin, eikä varmaan aavistanut, kuinka kohdalleen osuvia hänen sanansa yhä olisivat noin 2 400 vuotta myöhemmin, kun ihmiskunta on alkanut kommunikoida sähköisin pikaviestein.

Siinä maailmassa myös apostoli Paavalin varoittelut liiasta itseriittoisuudesta taitavat olla tuuleen huutamista: ”Hänellä vain on kiihkeä halu väitellä ja kiistellä. Sellaisesta syntyy kateutta, riitaa, herjauksia, ilkeitä epäluuloja ja alituista kinastelua sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat menettäneet järkensä ja kadottaneet totuuden. (1. Tim. 6:5)

Päinvastoin kuin filosofi Platon, Solvaajat – Herjaamisen hävytön historia -teoksen kirjoittajat Ari Turunen ja Petri Laukka ovat taatusti tienneet, kuinka ajan hermolla heidän kirjansa aihe on herran vuonna 2020. He toteavatkin jo kirjansa johdanto-osassa, että jos 1960-lukua on luonnehdittu ”svengaavaksi vuosikymmeneksi”, niin 2010-luvulle vastaava epiteetti voisi olla ”solvaava vuosikymmen”.

Hyvät eväät

Solvaajat-kirjan tekijäkaksikko on tämän päivän kulttuuri- ja tapahistorian kartoitusta ajatellen match made in heaven. Ari Turunen on kirjoittanut tietokirjoja lavealla sektorilla lähtien juomapojen, vilpin ja taikauskoisuuden historiasta. Viimeksi hänen kirjojensa aiheina ovat olleet muun muassa maailmanhistorian kukoistavimpien kaupunkien tarinat sekä viime vuonna ilmestynyt hykerryttävän kauhistuttava kirja Mulkerot, johon oli koottuna historian kaameimpien ja hulluimpien hirmuvaltiaiden elämäkertoja.

Kaleva-lehden kulttuuripäällikkönä toimineen ja lehden nykyisen pääkirjoitustoimittajan Petri Laukan bibliografiaan kuuluu muun muassa mainio populaarikulttuuria ja YYA-Suomen poliittista ilmapiiriä naittava kirja Remu & Hurriganes Kekkoslovakiassa, ja hän oli mukana myös Tieto-Finlandia-ehdokkuuteen yltäneen Maamme – Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria -teoksen kirjoittajatyöryhmässä.

KIRJAT
Ari Turunen-Petri Laukka: Solvaajat
Herjaamisen hävytön historia
Into 2020, 253 s.

Näillä monipuolisilla taustoilla onkin syntynyt teos, joka ei jumitu suurta yleisöä kosiskelevasti vain kokoamaan kansien väliin maailmahistorian mehukkaimpia/hävyttömimpiä solvauksia, vaan kirjassa uppoudutaan syvemmälle pahapuheen luonteeseen, ja solvausten historiallisiin syihin ja seurauksiin.

Välillä kirjoittajien kulkupeli lähtee vähän käsistä, kun teksti karkailee  pitkille sivupoluille. Kirjantekijät esimerkiksi aukovat Suomen sotilas- ja siviilitiedustelulaeista käydyn keskustelun äänenpainoja, ja muutaman käänteen päästä ollaankin jo keskellä Filippiinien presidentti Rodrigo Duarten roisia ihmisoikeuspolitiikkaa. Vähän etäälle livahtaa myös Suomen 1918 kapinan jälkikelailu yhteydessä, jossa ikään kuin päälukuna  on luokkapettureiden julkinen nöyryytys neuvosto- ja muissa kommunistisissa järjestelmissä. Mutta kiinnostavaa jälkipuintia yhtä kaikki.

Pahat sanat

Kirja on jaoteltu aika väljästi rajautuviin osakokonaisuuksiin, joissa ensin käsitellään  uskontojen, sitten kansojen ja valtioiden ja etenkin niiden napahenkilöiden herjauskulttuuria kunnes loikataan vähintään yhtä rehevään maastoon eli urheilun, taiteiden ja populaarikulttuurin parissa harrastettavaan solvaamiseen ja herjailuun. Lopussa tekijät antavat vähän opettajahenkisesti vinkkejä herjailun suitsemiseksi ennen kuin se äityy vihapuheeksi.

Kirkollisten piirien ja eri uskontokuntien välisten tai sisäisten solvailujen historiaa valottavassa osassa ”tekopyhyys” on sana joka vääjäämättä hiipii lukijan mieleen. Mitä hurskaimmiksi kanonisoidut hahmot saattoivat olla todellisia käärmeenkieliä. Laupeuden kielen rinnalla hallittiin hyvin myös häijympi ilmaisu.

Oman nimensä kokonaiselle uskontokunnalle antanut Martti Luther oli herjaamisessa parasta a-luokkaa. Kuulut teesit sisältäneen Julkilausuma-teoksensa menestyksen jäljiltä hän rohkaistui hyökkämään katolisia kirkonmiehiä vastaan härskeimmin sanankäähtein.

Esimerkiksi kun Meissenin piispa yritti vuonna 1519 kieltää erään Lutherin teoksen julkaisemisen, Luther käänsi julkaisemassaan vastineessa homman päälaelleen. Hänen mukaansa kiellon toimeenpanija ei  voinut olla Meissenin piispa itse, ja Luther muka  epäili, että joku on piispan virastossa Stolpenissa käyttänyt luvatta piispan sinettiä. Luther leikitteli tässä yhteydessä saksan kielen typerää tarkoittavalla sanalla tolpisch. Hän kirjoitti, että moinen päätös vaikuttaisi pikemminkin typerältä (tolpisch) kuin Stolpenista tulleelta (stolpisch). Pisteenä i:n päälle hän kehotti  teoksensa julkaisemisen kieltävän kirjeen kirjoittajaa tekemään sen uusiksi ”jonain selvänä aamuna”.

Paavit olivat Lutherin mielestä ”täynnä helvetin pahimpia paholaisia”, ja, kuten Solvaajat-kirja uskonpudistajaa siteeraa, ”paavi himoitsee valtaa niin paljon, että paholaisen palvonnan lisäksi tarjoutuu nuolemaan tämän karvaista takamusta”.

Vääräuskoiset saivat kyytiä myös Neuvostoliiton eri aikakausina,  ”luokkapetturit” ja ”kansanviholliset” olivat normaalikieltä, kun työläisten paratiisin johtajat nimittelivät toisinajattelijoita. Lenin oli herjaamisessa melkoinen haka, mutta hyvin komppasi myös sittemmin solvailun ja vielä kovemman kohtalon kouriin itse joutunut Lev Trotski. Hänen perussanastoaan vastustajista puhuessaan olivat niin ”verenimijäkulakit”, ”koronkiskurit” kuin peräti ”riistäjäinsinööritkin”.

Omia suosikkejani kirjan esittelemistä häijyn retoriikan taitajista on Winston Churchill. Kun Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman totesi kerran  Churchillin kilpailijasta, työväenpuolueen Clement Attleesta, että tämä vaikutti vaatimattomalta henkilöltä,  Churchill vastasi: ”Hänellä on paljon syitä olla vaatimaton.” Auts!

Pykälää raaempi oli Sir Winstonin kuittaus konservatiivipoliitikosta:  ”En halua Stanley Baldwinille pahaa, mutta olisi ollut paljon parempi, jos hän ei olisi koskaan elänyt.”

Kirjassa esitellyt Donald Trumpin, Silvio Berlusconin tai Matteo Salvinin mauttomat tölväisyt eivät ansaitse tulla brittimestarin rinnalla edes siteeratuksi.

Nokkivat kukot

On kai aika luonnollista, että eri taiteiden parissa luovuus on kukassa herjaamisen saralla. Onpa maailmankirjallisuuden ehdottomaan kaanoniin kuuluva Jumalainen näytelmäkin kaikkine helvetin näkyineen syntynyt koston välineeksi kahden firenzeläisen suvun välisessä raivoisa riitdassa. Dante Alighieri oli kostonkierteessä täysillä mukana ja sijoitti teoksessaan pahimman vihamiehensä helvetin mutajärveen ja 68 muuta aikalaistaan helvetin muihin eri piireihin.

”Nyt saatanan engelsmannit, mukit kouraan ja mustikkaan!”

Kirjailijat, elokuvantekijät ja rokkarit nokittelevat Solvaajat-kirjan sivuilla enemmän ja vähemmän älykkäästi. Ihan parasta on kotoisen mahtiverbaalikkomme Remu Aaltosen päällikkömäinen komento festareiden sound-checkissa kukkoilleelle pöyheätukkaiselle brittiorkesterille. Pihtiputaan Saapasjalkarockin maisemissa kajahti selvällä suomen kielellä:  ”Nyt saatanan engelsmannit, mukit kouraan ja mustikkaan!”

Kajagoogoo-yhtyeen hiipparit hipsivät kuulemma oitis häntä koipien välissä  majapaikkaansa.

Remu Aaltonen on osoittanut päällikkyytensä myös verbaalisena tylyttäjänä. (Kuva: Kari Hulkko)

Oasis-yhtyeen tolloveljesten jäsentenväliset, Phil Collinsin kohdistunut kollektiivinen kiusaaminen tai Smiths-yhtyeen Morrisseyn ja Curen Robert Smithin nokittelu eivät Remulle kielellisesti pärjää, mutta Sex Pistolsin jäsenten vierailu Bill Grundyn vetämässä suorassa keskusteluohjelmassa vuonna 1976 kyllä nousee hävyttömien esiintymisten Hall of Fameen.

Ärtyisät älyköt

Korkeammaksi kulttuuriksi katsotuista ympyröistä kirja esittelee mehevästi Jean-Paul Sartren ja Albert Camus’n kuningasottelun. Se juontui herrojen eriävistä näkemyksistä väkivallan oikeutuksesta vallankumouspuuhissa, ja roihahti toden teolla, kun Camus jätti Sartren nimen kokonaan mainitsematta teoksessaan, jossa mainittiin monia muita  aikalaisfilosofeja.

Sartre vastasi järeällä tykistöllä. Hän laittoi oppipoikansa Francis Jeansonin kirjoittamaan alan merkkijulkaisuun 20-sivuisen (!) arvion Camus’n kirjasta. Tuo kritiikki oli tylyydessään legendaarinen lyttäys. Camus kuittasi ytimekkäästi: 17-liuskainen vastine.

Seuraava Sartren  vastaisku alkoi pahaenteisesti: ”Hyvä Camus, ystävyytemme ei ollut helppo ja minun tulee ikävä sitä…”’

Älymystön herjailussa sanavalinnat ovat vain hienostuneempia, muuten tarkoitus on sama kuin  solvaamisessa aina ja iänkaiken – dissaaminen ja nöyryyttäminen.

 

 

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Toimituksen valinta

Heikki Sihto

Toimituksen kommentit
21.4.2021
Paperiteollisuuden alasajo ei jää tähän – hedelmätön vastakkainasettelu ja jankkaus Suomen kilpailukyvystä hautaavat ongelman todelliset syyt
Lue lisää

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE