Yli-Juonikas ja Harry Salmenniemi, kirjalliset veljet ja kilpailijat, ovat taiteellisen nykyproosan ykkösnimiä. Salmenniemen hiljattaiset novellikokoelmat ja Yli-Juonikkaan tuoreet poniromaanit muistuttavat toisiaan ahdistavuudessaan ja huvittavuudessaan.

Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään, varmasti parhaiten nimetty kirja tänä vuonna, on Yli-Juonikkaan apokalyptisen Neljä ratsastajaa -sarjan kolmas osa. Sympaattiset tallitylleröt jatkavat tutkimuksiaan Konemetsän talleilla tapahtuneesta henkirikoksesta, jonka selvittämisessä poliiseilla on vaikeuksia. Meno äityy nyt jopa hapokkaammaksi kuin My Little Pony -televisio-ohjelmassa, Yli-Juonikkaan trillerin eräässä esikuvassa.

Kirjailija irvailee jälleen niin viihteelle kuin taiteelle, muun muassa riman matalalle asettavalle ponikirjallisuudelle ja liikaa itsestään luulevalle kokeelliselle fiktiolle.

Poikkitaiteellinen mysteeri

Mitä uudet Galgalim silmäni näkivätkään jää käsittämättömäksi, elleivät aiemmat Neljä ratsastajaa -sarjan käänteet ole tuttuja. Suosittelen lisäksi tutustumaan ennalta tekijän muuhunkin tuotantoon.

Jaakko Yli-Juonikkaalla on hämmästyttävä kyky siirtyä pinnallisesta havainnoinnista puhtaaseen kauhuun pienillä eleillä. Niin tälläkin kertaa. Mitä uudet Galgalim silmäni näkivätkään -romaani on jälleen yksi hänen nikkaroimansa muuttuva labyrintti täynnä ansoja, umpikujia ja salaovia.

Yli-Juonikkaan ja Salmenniemen rakkaus poikkitaiteellisuuteen näkyi heidän taannoisessa julkisessa ”riidassaan”, joka toi tosin enemmän mieleen performanssin kuin oikean nokittelun.

Vastaavassa hengessä Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään sisältää monimutkaiset ohjeet oman ponin tai hevosen hankkimiseksi ja tilisiirtolomakkeen Neuropositron-nimiselle yhtiölle.

Harvinaisen sakeaa siis. Yli-Juonikkaan kieroutunutta mielikuvitusta voi sekä kummastella että ihailla. Suuri osa tuoreesta romaanista on vieläpä puettu näytelmän muotoon. Vuorosanoja ja lavastusohjeita lukiessaan joutuu sekä raapimaan päätään että pohtimaan lajityyppien rajoja.

Vieraannutus toimii sekä kirjan eduksi että sitä vastaan. Proosaa jaksaa sen hienouden takia, mutta kyyti on sen verran kylmää, että se on tuskin useimpien mieleen. Yli-Juonikkaan mieli liikkuu jälleen mysteerisillä tavoilla: ”Eikä tämä rajoitu ratsastukseen. Taidokas mentalisti hallitsee ihmisiä nimenomaan vatsalihaksilla. Joukkojenhallinnassa auktoriteetti syntyy horjumattomasta ryhdistä ja harjaantuneesta hengityksestä, ja ryhti ja hengitys perustuvat vahvoihin vatsalihaksiin. Opetetaankohan tätä poliiseille ja vartijoille tai järjestyksenvalvojille?” (s. 103)

Kielipeliä

Jaakko Yli-Juonikkaan aivoituksista tulee läheisesti mieleen David Lynchin elokuva Blue Velvet – ja sinisempi oli yö (1986), jossa heti alussa  lähiöidyllin alta paljastuu hyönteisiä kuhiseva helvetti. Neljä ratsastajaa -osissa puolestaan tutustutaan  tyttöjen poniharrastuksen varjolla salaliittoihin ja vainoharhoihin.

Neljä ratsastajaa -teoksissa on kyse painajaisesta ja tilanteesta, jossa mistään ei voi olla varma. Tämä proosa voi liikkua mihin suuntaan tahansa, kuten puhekieleen: ”Vittu mun pää on yks mehiläispesä, Heikki mietti. Täytyy varmaan downgreidaa yrtti. Ja roskaruoka. Ja tarkistuttaa verenpaine.” (s. 128)

Yli-Juonikkaan seurassa ei taaskaan tunne olevansa turvassa, sillä hänen maailmansa ja hahmonsa hajoavat kuin järkkyvä mieli. Pohja voi pudota koska tahansa, ja putoaakin. Hän joka tapauksessa hallitsee suomen kauniit ja rumat puolet, eikä pelkää vääntää kieltä mutkalle. Edellisen sanailun lisäksi esimerkiksi käyköön Mitä uudet Galgalim-silmäni näkivätkään loppu, jonka näppärässä pyörittelyssä rinnastetaan toisiinsa virtsankarkailuongelma ja virastapidättämisprosessi.

Jos My Little Pony on anarkistinen, monitasoinen ja yllätyksellinen, kuten Yli-Juonikkaan hahmot kommentoivat, niin sama pätee tähän proosaan. Se pelottelee vastaavilla metodeilla kuin Lynchin surrealistiset filmit ja jää kummittelemaan.

On kiinnostava nähdä, miten Neljä ratsastajaa -romaanisarja viedään loppuun. Sovinnaista kaikki langat yhteen solmivaa loppuratkaisua lienee turha odottaa. Rauhoittavuus ei ole Yli-Juonikkaan juttu, joten hänen teoksistaan ei voi ennustaa kotimaisia myyntimenestyksiä. Taiteellista arvoa niillä kyllä on.