Jari Järvelä vie lukijansa kauas vuosikymmenten taa keskelle punaisten ja valkoisten raakaa välienselvittelyä – ja sitten yhä lähemmäs meitä.

Romaanin pojan kaksi mummia, punainen ja valkoinen, elävät kosken kahta puolta. Menneen hyväksyminen ja ymmärrys antavat odotuttaa ilmaantumistaan tippaa vaille yli takarajan. Eripura ei ota hellittääkseen. Ei ole sattumaa, että paikkakunnan nimi on Vammala.

Tarina liikkuu kahden aikatason, sisällissodan kokemusten ja 1970-luvun poikaiän väliä. Kerronnan keskiössä kokijoina ovat pojan ohella mummit samanikäisinä tyttöinä. Ikääntyneinä mummit eivät lämpöisillä ajatuksilla toisiaan kosiskele, maailma makaa periaatteessa samaan tyyliin molemmissa vanhenevissa pääkopissa. Vasta ihan viimeisellä hetkellä tapahtuu liikahdus, eleetön, mutta liikahdus.

Lapsi on ilmaantunut mummien maailmaan etukäteen valikoitumatta. Kosken kahta puolta eläneet nuoret näet ovat hankkiutuneet yhteen ja rakkaushan ei jakolinjoja noudata. Se on harpannut yli veden. Syntynyt poika, Jari, saa hänkin vähitellen kuullakseen kahden puolen poliittiset intrigit, kaunan ja vihanpidon.

Omassa hetkessään hän elää tavanomaista pojan elämää. Hän lukee kirjaa japanilaisesta lentäjäsankarista, hän urheilee. Hän kipuilee paikastaan leikeissä ja peittelee lapsilla yleistä puheongelmaa. Pojan yksi pakokeino vaikeista tilanteista ja asioista on voimakas mielikuvitus. Se auttaa häntä selviytymään vaikeista hetkistä.

Kirjailija ei välttele vaikeita aiheita

Järvelä ei välttele sisällissodan kauheuksia, ei peittele ankaraa totuutta.

Lapsen näkökulman tuominen keskelle aikuisten tarinaa on kirjailijalle monesti hankala tehtävä. Järvelä onnistuu rinnastamaan kahden ajan lapsuudet, verisen sisällissodan ja 1970-luvun lopun poikaelämän.

Hän ei suoranaisesti vertaile aikoja, mutta saa yhtymäkohdat sukulaisuuden ja kahden ajan kasvun varhaisvuosien myötä luontevasti limittymään. Lapsen pelot ja taistelu olivat tuolloin etäällä toisistaan, mutta perusrakenne pienen ihmisen pelkoineen, kipuiluineen, varhaisine kehitysvaiheineen rinnastuu uskottavasti. Kamikazelentäjän ihanteellisuus mm. viittaa sodan läsnäoloon ja toisaalta luetun herättämään hurmokseen kautta aikakausien.

Lapsinäkökulma heijastelee myös poliittisen vastakkainasettelun joskus loputtomalta tuntuvan aikajänteen jälkiä. Toisaalta se myös taittaa ja etäännyttää raskasta aihetta, tuo siihen viattomuuden vivahteen.

Lapsen läsnäolo romaanissa kontrastoi herkkyydellään väkivallan julmuutta ja korostaa sodan epäoikeudenmukaisuutta ja mielettömyyttä.

Lapsen asema romaanin keskiössä, lapsen näkökulman tuominen rakenteen kantavaksi sillaksi on onnistunut valinta. Järvelä osaa siinä myös välttää opettavaisuuden ja moralisoinnin. Hän ei avaa tarkoitushakuisesti sodan sisälmyksiä. Romaanissa ihmisen kovuus, kahtiajaosta kummunnut viha ja katkeruus eivät silti jää vaille huomiota. Jokainen tavalla tai toisella sen kokenut, pieni poikakin, saa siitä osansa.

Kylmä negatiivi valotettu

Järvelä on siirtänyt tapahtuneen katastrofin syöttämät ainekset lapsen maailmaan ammattimaisesti tarinallisesta kunnianhimosta tinkimättä. Hän hakee kosketuksen aiheeseen sekä mummien lapsuudesta, punaisesta pakomatkasta ja valkoisesta yläluokkaisuudesta että pojan vuosikymmeniä myöhemmästä kokemuksesta.

Lapsen mieli hajottaa haluamallaan tavalla meille dokumentoidun materiaalin rintamalinjat, tuo esiin uusia näkökulmia, tarpeita ja kosketuskohtia. Voisi sanoa, että näin lapsi kysyy, uudistaa ja pelastaa maailman.

Romaanista kasvaa kuva loppuun maalatuksi luullusta tapahtumasarjasta. Tästäkin kulmasta tapahtunutta voi tarkastella. Lapsen silmät ovat siellä piileksineet ja nyt nähdyn ja koetun mielen negatiiville valottaneet.