Jörn Donner, jota hänen yksityiselämäänsä reposteleva Iltalehti kutsuu kulttuuripersoonaksi, on omien sanojensa mukaan julkaissut viimeisen teoksensa. Kukaan ei sitä usko, mikäli elonpäiviä 86-vuotiaalla riittää. Mutta tämä pieni punainen kirja, 174 sivua, joista monet ovat rutiinipäiväkirjaa, todistaa väsymystä.

Itsetunto on silti tallella. Donnerin on vaikea hyväksyä muuttuneensa julkimosta yksityishenkilöksi, koska kuvittelee olevansa ainutlaatuinen ”Suomen pienessä maailmankaikkeudessa”. Alaotsikon mukaisesti hän samaistaa itsensä Suomeen kysyen: ”Olenko siis tarpeeton, yhteiskunnallisesta näkökulmasta, perheelleni, suvulleni, maalleni?”. Tämä tärkeyden tunto on hänelle luonnollinen jo äidinmaidosta. On aivan toista olla joku Moilanen kuin aatelissuvun jäsen ja asua Pohjoisrannassa isoisän, senaattori Otto Donnerin hankkimassa avarassa huoneistossa. Miehen tie sivuaa monesti Ritarihuonetta, ja sen parkkipaikalle voi jättää autonsa.

Atos Wirtanen keskeisvaikuttajana

Jos jollakulla uuden eduskunnan alettua toimintansa on illuusioita poliittisesta päätöksenteosta, Donner sammuttaa ne tylysti. Vietettyään vuosikausia parlamentissa ja Helsingin kaupunginvaltuustossa hän luonnehtii istuntoja hukkaan heitetyiksi tunneiksi. Ne olisi voinut käyttää hyödyllisempäänkin, kuten kirjoittamiseen. Asiantuntijavaltaa ironisoiden hän tunnustaa, ettei monesti ymmärtänyt käsitellyistä asioista niin mitään.

Iskuja joka suuntaan

Teoksen päiväkirjamainen rakenne mahdollistaa kaikenlaisen haja-ammunnan ”aivokonttoria siivotessa”. Jos jättää terveysjeremiadit sikseen, voi tarjoilla muutamia ilkeimpiä. Donner kysyy, miltä suuri naiskirjailijamme ”oikeasti näyttää pysyvän meikki- ja kampausnaamionsa takana”. Mikäli joku ei tunnista tätä suuruutta, olemme saaneet lukea että häneltä ilmestyy syksyllä Ukrainaan liittyvä romaani.

Donnerilla on muutenkin ruuti kuivana. Jos joku saa käsityksen, että hän vihaa Hesaria, tämä on aivan oikeassa. Kirjailija lataa pitkin matkaa esimerkkejä. Lehden kulttuuritoimituksen taso on laskenut juorukalenteriksi. Antti Majander on kolumnissaan väittänyt Donnerin olleen huono isä. Miksei hän siis tehnyt ilmiantoa lastensuojelulautakuntaan?

Kun Ilta-Sanomat pyytää keskustelemaan Lenita Airiston kanssa 60-luvusta, Donner kieltäytyy, koska ei voi sietää Lenitaa. Ehkä tämäkään ei lukisi Jörnia niiden vasemmistolaisten joukkoon, joita kestää; näitä kun ovat olleet vain Hannu Taanila ja Antti Eskola.

Donnerin mielestä Jari Tervo ja Raija Oranen kirjoittavat usein roskaa, mutta myyvät hyvin. Kenraali Gustav Hägglund on sietämättömän itsekeskeinen kehuskelija. Nobel-kirjailija V.S. Naipaul on täynnä itseään ja poistuu lounaalta kesken kaiken, kun suomalaiskollega ei ole kyllin kohtelias. Oi suurten pienuutta…

Kjell Westö kehuskelee Ilta-Sanomissa, monellako kielellä hänen romaanejaan on julkaistu. Donner huomaa että ammattiveli kuuluu nyt kultturieliittiin: tämä on frakissaan menossa Ruotsin kuningasparin kunniaksi järjestetyille juhlaillallisille. ”Minulla ei ole frakkia eikä kiinnostusta”. Onko Donner kade?

Ainakin kirjoittaja on kade niille, jotka ovat kokeneet enemmän ja kirjoittaneet siitä paremmin. Itselleen hän uskaltaa myöntää olevansa kirjallisesti toistaitoinen. Tulihan se: Donnerin romaanit ovat useimmiten puuduttavan yksitoikkoisia, toisin kuin eläväiset raporttiteokset.

Tyhjyyttä, tyhmyyttä ja rasismia vastaan

Monenlaisista hajamietteistä huolimatta kulttuurin moniottelija iskee usein ytimiin. Kuten: ”Suomessa on rasistinen perusjuonne. Se perustuu kieleen, ihonväriin ja yksinkertaiseen tosiasiaan, epäluuloisuuteen kaikkea erilaista kohtaan”. Tuo kieli on suomi ja epäluulo perussuomalaisuutta. Siitä johtuu myös kaunainen raivo suomenruotsalaisuutta kohtaan. Ja kun Miss Suomeksi 2018 valitaan Alina Voronkova, ryssänvihaajat ryömivät rottina lattianraoista.

Donner haluaisi kirjoittaa tyhjyyden tyhmyyksien luettelon todeten elävänsä henkisesti erilaista elämää kuin useimmat. Yksinäinen on vanhan älykön polku Pohjoisrannan viimoissa.

Vaikka kirjoittaja myöntää nuorten olevan tietoteknisesti näppäriä, hän vihjaa kulttuuripääoman ohenneen heiltä olemattomiin. He ovat puolisivistyneitä, joille maailmankirjallisuus on musta aukko. Donnerin nuorin poika julistaa ettei tarvitse kirjoja, vaikka kirjoittaa älylaitteillaan koko ajan.

Vanhat miehet ovat maailmankirjallisuutensa lukeneet. Niin Jörn Donner kuin Antti Eskola (1934–2018) päättävät viimeiset teoksensa Hamlet-sitaattiin: ”Loppu on hiljaisuutta”.