Kirja koostuu haastatteluista, jotka nauhoitettiin vuonna 1989-90. Niitä ei ole koskaan esitetty julkisuudessa, mutta ne säilyivät Leskisen omassa tallessa hänen kuolemaansa saakka.

Tuominen toteaa, että nyt 30 vuotta myöhemmin 1980-90-lukujen taitteen Juice kuulostaa terävältä, sivistyneeltä, herkältä, arvonsa tuntevalta ja tietysti hervottoman hauskalta. Moista voi pitää pienenä ihmeenä, koska Juice oli juuri päässyt sairaalasta, jonne hän oli joutunut maksakirroosin takia. Sairaus oli viedä hengen, ja Juicen kuolemasta lähtikin tuolloin pyörimään iso huhumylly.

Enemmän edellä käyvää kuin jälkijättöistä

Juice myös valottaa maailmankatsomustaan, joka on kaukana kaikista yleisistä ideologioista, niin uskonnollisista kuin poliittisistakin. Juicea voisi kutsua individualistiksi, mutta tästäkin termistä pitää karsia ismi-pääte pois.

Hauskoja ja valaisevia huomioita levyistä löytyy yllin kyllin. Coitus Intin ensimmäinen underground-vaikutteinen levy sai jo ylistystä osakseen lehdistössä – paitsi Suomen Sosialidemokraatissa, jossa levyä luonnehdittiin “jälkijättöiseksi hippiundergroundiksi”.

Tuo esikoislevy on joka tapauksessa aivan yhtä hyvä kuin ylistetty underground-klassikko Suomen Talvisota 1939-1940, jota se jonkin verran muistuttaa ja jonka Juice nostaa tässäkin kirjassa yhdeksi suurimmista esikuvistaan ja innoittajistaan.

Pilvi lopussa

Suomen poliisin johdon viimeaikaisiin laittomuuksiin tuo jatkuvuutta Juicen kertomus tunnetun Pilvee pilvee -kappaleen taustasta. Laulussa Juicen keikkabussin pysäyttäneet poliisit vaativat pilveä, ” …koska päällikkö kaiken poltti”. Ja todella, kerran poliisi tuli – tosin vain itseään varten – vahvassa humalassa kysymään Juicelta “olisiko hasaa?” Mihin tämä vastasi kuin Pilvee pilvee sanoituksesta, että ” …vastahan te takavarikoitte kaiken”.

Etenkin alussa Coitus Intin voimahahmot Juice, Mikko Alatalo, Harri Rinne eivät mitenkään suunnitelleet lauluja ja levyjä vaan ne syntyivät spontaanisti ihmisten kommunikoinnin tuloksena. Eli kuten Juice tiivistää:  ne elettiin, niitä ei tehty. Kaikkinaista byrokraattisuutta ja instituutioita inhonnut elämäntaiteilija kaihtoi niitä myös levyissään.

Juice puhuu -kirjan vapaasti virtaava keskusteleva muoto tekee enemmän oikeutta kohteelleen –  ja myös lukijalle – kuin joku  systemaattisesti rakennettu elämäkerta.