Selkänojana teoksella on ollut Kalevalaseuran toiminnanjohtaja emerita Ulla Piela. Asiantuntemus on siten taattu. Kyse on siitä, miten Hurme asettaa eepoksen suhteessa kansanrunouteen.

Tässä maastossa on helppo kulkea, koska kansalliseepoksesta ei yleisesti tiedetä juuri mitään, ja sekin on harhaluuloja. Kukaan koululaitoksen läpi kulkenut ei ole voinut välttyä Kalevala-opetukselta ja -juhlilta 28.2., mutta useimmat ovat käyttäneet tilaisuuden nukkumiseen.

HURME ESITTÄÄ aivan oikein teoksen palautuvan yleiseurooppalaiseen kirjalliseen keskusteluun ja Suomessa käytyyn ideologis-poliittiseen debattiin. Sen jälkeen hän esittää Lönnrotin metodin kielen normalisointina, seksin sensurointina ja tyylin ylevöittämisenä. Piirilääkärin ja muiden kerääjien saama kansanrunous oli karjalan kieltä ja suomen murteita, lyhyehköjä episodeja ja murtopalasia. Ei niistä ollut eepokseksi. Sen vision Lönnrot keksi itse eurooppalaisten mallien mukaan peruskuvinaan Raamattu ja Homeros.

Hurmeen mukaan Kalevala on paperin ja painomusteen taidetta. Mitä muuta se voisi olla? Vain tällaisena se on voinut luoda Suomen yhtenä peruskivistä Hegelin filosofian ja eurooppalaisen kansallisvaltioaatteen ohella. Kun Suomi ei vielä ollut täysi valtiomuodostuma, se luotiin kielen ja kulttuurin pohjalta, suoraa politiikkaa välttäen. Päämäärä oli silti selvä: erillinen kansakunta oman talouden ja kulttuurin pohjalla suuren Venäjän yhteydessä. Eepos ei ollut välttämätön, eihän useimmilla kansoilla sitä ollut, ei Ruotsillakaan, mutta juuri pienille kansoille siitä oli nosteena etua.

Kalevalan syntyprosessin Hurme esittää vallan hyvin fennomaaneihin saakka, mutta sitten iskee pohkeeseen nationalismin ketunrauta. Hänestä nationalismi, kolonialismi ja rotuoppi on rujona kolmikkona rynnännyt jakamaan ihmiskunnan eriarvoisiin ryhmiin. Oikein, mutta tämä ei koske Suomea. Meillä oli nationalisteja vain ruotsinkielisten takaisin Ruotsiin kaihoavien piirissä. Pertti Karkama on J.L. Runebergia, J.V. Snellmania ja Lönnrotia koskevissa tutkimuksissaan osoittanut, ettei fennomania ollut muita ulossulkevaa nationalismia, vaan patriotismia, mikä näkee muut kansat yhdenvertaisina, joiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa. Kun tähän lisätään Raoul Palmgrenin Pax Russica, pitkä venäläinen rauha, jonka suojissa Suomi tehtiin, on selvä että mitään suomalaista nationalismia ei ollut.

Siinä Hurme on oikeassa, että ”myyttisen voimansa menettäneistä runoista tehtiin uusi, väkevä myytti, myytti Suomesta”. Eri luku on, miten sitä on tulkittava. Mitään kansallisuhoa ei Venäjän ja Ruotsin välissä voinut olla. Kirjoittaja tekee toisenkin virheen puhuen vanhentuneesti kansallisromantiikasta. Väärinkäsitys on yleinen, mutta uudempi aatehistorian tutkimus on osoittanut romantiikan marginaalisen aseman Suomessa. Se ei mahtunut uushumanismin ja realismin väliin. Näin ei voi olla enempää kansallis- kuin uusromantiikkaakaan.

EEPOKSEN NIMI on yhtä suuri mysteeri kuin kaikki muukin. Silti se on parempi kuin Väinölä tai Luotola. Kaleva tarkoittaa jättiläistä, Kalevala jättien maata. Mikään muu eepos ei sisällä yhtä suuria sankareita rauhan töissä: taiteilija Väinö, insinööri Ilmari ja matriarkka Louhi. Poikkeuksena muista maailman eepoksista Lönnrotin teos ei ole sotatarina. Ryöstöretki Pohjolaan ei täytä pienenkään sodan mittoja.

Hurme on siinä oikeassa, että eepoksella ei ole mitään tekemistä historian kanssa. Se on puhtaasti fiktiivinen teos, vaikka se muinaishistoriaksi ymmärrettiin, ja Lönnrot itse teoksensa arvovallan nostamiseksi väitti sen kertovan vanhan Bjarmian ajasta. Tämä oli tarpeellinen myytti, vaikka väärennös olikin, kuten myytit useimmiten.

ON OLEMASSA kaksi Kalevalaa, Lönnrotin eepos ja toisaalta summaton kalevalamittainen kansanrunous, joka on koottu 35-osaiseen Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin (1908-97). Hurme tuntuu arvostavan enemmän SKVR:aa kuin Lönnrotin teosta, osin oikeutetusti, mutta on muistettava niiden erilainen tehtävä. Kyse ei ole kulttuurisesta omimisesta. SKVR:ssa on kansan juonikas ja ristiriitainen henki, Kalevalassa kansakunnan tahto.

Teoksen oikein- ja väärinkäytöstä teosofisen haahuilun, sotahulluuden, lottuuden, partiolaisuuuden ja kaupallisuuden kentillä Hurme kirjoittaa vaikuttavia rivejä. Mutta toisin kuin tekijä, näen Paavo Haavikon–Kalle Holmbergin Rauta-ajan väärinkäsityksenäkin pelastaneen eepoksen uudelle vuosituhannelle.

Pieniä virheitä on uinut mukaan. Snellman ei ollut oululainen. Hän oli syntynyt Tukholmassa, mutta koulunsa hän kyllä kävi Oulussa. Eikä Anton Schiefner ollut venäläinen, vaikkakin oli Venäjän palveluksessa, yksi monista keisarin saksalaisista. Karelianismi ei ollut kansallis- eikä uusromanttistakaan, vaan kansainvälisen symbolismin ja Jugendin kotikutoinen muunnos.