Biologi-tietokirjailija Iiris Kalliolan ja valokuvaaja-luontoyrittäjä Kaj Hypénin kirjan perusratkaisu toimii, koska teos käsittelee enemmän haavan ja sitä ympäröivän elonkirjon suhdetta kuin itse tuota kaikille havisevista lehdistään tuttua puut

Kirjassa käydään läpi vaihe vaiheelta haavan kasvu siemenestä lahopuuksi, ja jokaisessa vaiheessa haapaa hyödyntävät eri kasvit ja eläimet nisäkkäistä ja linnuista hyönteisiin ja sienistä ja käävistä sammaliin.

Monet kasvit ja eliöt ovat silmälle niin pieniä, että vain asiaan paneutunut valokuvaaja pystyy saamaan ne esiin ja näytille.

HAAPAA PIDETÄÄN kuitenkin roskapuuna lähinnä sen takia, että metsäteollisuus ei juurikaan pysty sitä hyödyntämään. Silti haapa on ollut tärkeä rakennusosa suomalaista kulttuuria. Vanha kansa tunsi eri puulajien ominaisuudet ja on käyttänyt haapaa niin tarvekaluissa, rakentamisessa kuin karjanhoidossa. Aiemmin haapaa käytettiin esimerkiksi veneisiin, tulitikkuihin ja saunanlauteisiin, nyttemmin sitä on innovoitu hammastikuiksi, elintarvikepakkauksiksi, polkupyöränosiksi ja sairaalatarvikkeiksi. Taipuisa puu on löytänyt tiensä myös taideteoksiin ja monenlaisten tunteiden tulkiksi, joista esimerkkinä vaikkapa Hectorin Kaipaava haavanlehtinen lienee monille tuttu.

Kirjan lopussa haapa julistetaan sateenvarjolajiksi. Määritelmän mukaan sateenvarjolaji on sellainen, jota suojelemalla turvataan myös monen muun lajin mahdollisuudet hyvään elämään. Tätä haavan asemaa pönkittää vielä se, että puu elää pitempään kuin on uskottu – yli kaksisataavuotiaaksi. Ja vielä lahoamisvaiheessa ja sammaloituneena, lajikirjo saa haavasta niin kodin kuin ravinnonkin.