Kirjailija valaisee Amerikan alkuasukasväestön ja muuttosuomalaisten jälkeläisten, fintiaanien elämää vastaansanomattomalla eläytymiskyvyllään.

Monin tavoin haastava kohtalokkuus ja krouvius vie romaania niin rehevän tarinallisuuden kuin kielen hienosäädön keinoin. Kuva on rispainen ja samea, hehku tulee pikemminkin himmennettyjen ja särkyneiden valojen kuin loiston lyhdyistä.

Tarinan fokuksessa on sekä isompi yhteisö että pieni perhe-sukuyksikkö läheisineen ja vihollisineen. Juureton, juurtensa solmitsema Lempi on ”puolivälilapsi”, Rosen ja Ettun tytär, joka raahaa, laahaa, tökkii, suojelee ja raottaa tarinaa. Romaanin keula ulottuu haistelemaan tätäkin maailmanaikaa presidenttien, mustiaisen ja rahaöykkärin, kautta.

Tarinassa eletään reservaatin liepeillä Minnesotassa Fond du Lacin alueella pakanallisen ja kapinallisen ihmisjoukon keskellä. On paholaisen mantroja, on villi-ihmisten jolinaa. Eivätkä kaikki sylit ole niitä, jotka säälistä heltiävät.

Monitasoinen pyörre

Romaani on monitasoinen, uskomuksia, velhoutta, politiikkaa, jalkovälin sukupuolisuutta ja rakkauden suunnattomuutta tulvillaan. Se on nykyajalle vieraaksi jääneen kansatiedon pulppuava lähde. Tarinaa vie väkevä pyörre. Luomakunnan eläimet, ihmis- ja muut olennot lyövät vereviä sydänkalvojaan mielensä virvatulessa.

Tarinaa ympäröi maagisesta luontokäsityksestä maailmaan levinnyt taikapiiri. Tuon tuosta näkyy, miten etnisyydellä on ja on ollut väliä ja miten ihmisten katoaminen, nuorten tyttöjen ja Rosen, huutaa ratkaisijaansa.
Rose, Lempin äiti on kadonnut jo neljäkymmentäviisi vuotta sitten, isä Ettu taas kuin heräilisi dementiansa pankolta jotain siitä toteamaan.

Kirjailija tuntuu kuulostelevan tapahtumia lähietäisyydeltä ja tarkkailevan henkilöidensä kerrottavaa lahjomattomalla korvalla. Naisille on oma sijansa, miehille oma kolkkansa, kasvavan lapsen mielenkartalle aivan erityinen analyysivalo.

Kirjailijasta huokuu sankka sympatia poljettujen osalle. Kadonneet tytöt ja huoli heidän hylkäämisestään saa osakseen kiukunkarvaan myötätunnon. Luonto taas on omalla taltallaan kovertanut pesän kirjailijan pääkoppaan ja siinä elää niin ympäröivä kuin suonensisäinenkin luomakunta.

Kivimäistä kielenvirettä

Kertojana Kettu on yhtä aikaa myötäluoviva ja hellittämätön. Toden tunnulle on paikkansa kuin etupenkissä istuisi. Ja nyt täytyy sanoa, että Ketun tarinoinnissa on kivimäistä kielenvirettä kaikki plagioinnin sälä poispyyhkien.

Laajemmin tarkastellen runon rihmasto täyttää romaanin sivuja lähes loputtomiin.

Romaanin kirjemuoto sopii sen rapsodiseen elävyyteen. Tekstin täyteyden tuntu ja kertomuksen hypähtelevyys tukevat toisiaan kuin keskustellen. Fintiaanien, suomalaisten ja intiaanien prisma välähtelee monin särmin.

Kielen notkahduksiakin sattuu, lause leviää joskus lakmuksen lailla. Joskus edessä on tönkkö pysäkki, jolloin tarina seisahtaa kuin polttoaine lopahtaisi. Materiaali on myös paikoin ottaa ylivallan tekijästä, siihen voi hukkua. Toisto tekstissä taas on paljastava, toisinaan se toimii, toisinaan ei. Ja voisi sitä hengähtääkin välillä. Seesteisyys ja harkittu kontrastinen tehokkuus tekee tarinoinnille yleensä silkkaa nannaa.

Kokonaisuudessaan Katja Ketun romaani on satuttava. Tarina on köyhän maailmanlaidan pirstaleinen ja rikas peili ja peittelemätön naisen kasvun kuva. Lukija saa pitkävaikutteisen rokotuksen maailman kovuutta ja pahuutta vastaan taudin hiipivä leviäminen kun näyttää uhanneen ja uhkaavan ihmiskuntaa läpi aikakausien.