Kirjassa vaimostaan eronnut ja pojastaan vieraantunut Helsingin yliopiston opettaja ja kirkkohistorian tutkija matkustaa kanonisoidun Adèlen perässä Pyreneiden kupeessa sijaitsevaan luostariin. Kriisiin ajautunut mies etsii itseään verukkeena toimivan tutkimustyönsä varjolla.

Nuoren Adèlen väitetään pudonneen jyrkänteeltä ja jääneen vahingoittumattomaksi, minkä jälkeen hänestä leivottiin pyhimys. Pitääkö tarina paikkansa, sitä selvitetään teoksessa. Kevyt mysteeri ratkeaa lopulta melko helposti.

Haahtela on ollut Finland- ja Runeberg-ehdokkaana, eikä ihme, sillä hänen lauseensa on kuulasta. Hän kirjoittaa koskettavasti, mutta hieman konemaisesti, ja tästäkin hänen kirjastaan puuttuu säröjä. Tarinassa elämä  on vaikeimmillaankin hallittavissa ja jaettavissa helposti hahmotettaviin ongelmiin.

Naiivihko minäkertoja on Adèlen kysymyksen dynamo. Hänen ahkerointinsa vie tarinaa eteenpäin, ja vaikka hän ei voi sulkea silmiään tosiasioilta, hän pitää kiinni uskosta maailman erilaisuudesta: ”Itse asiassa minun salainen toiveeni oli, että jotain sellaista todella voisi tapahtua; että maailmassa oli tapahtunut ja tapahtui edelleen ihmeitä, joita kukaan ei osannut selittää.”

Päähahmo epäilee oppimaansa ja miettii, onko ollut koko elämänsä väärässä. Hän haluaa uskoa, että on olemassa salainen akseli, pyhä näkymätön voima, joka vie ihmistä eteenpäin tämän aikeista ja tahdosta riippumatta.

Hän tutustuu luostarin munkkeihin ja kaveeraa heidän kanssaan. Heiltä käyttöön saadut dokumentit ovat kuitenkin ristiriitaisia, eikä kaikista pyhimyksestä liikkuvista tarinoista voi olla varma: ”Adèlen elämä on peittynyt myyttiseen sumuun, kuin ammoin meren pohjaan vajonnut manner.”

Kertojaa vaivaa tunne kaiken katoavaisuudesta. Hän pyrkii säilyttämään kontrollin, mutta pelkää sen olevan pitkässä juoksussa mahdotonta. Hän murehtii turhasta ja takertuu pikkuseikkoihin, toisin kuin niistä irti päästäneet luostarin asukkaat.

Joel Haahtela pitää tekstin ohjakset jälleen tiukasti käsissään, paitsi verratessaan kaahailevia ranskalaisia kuljettajia Alain Prostiin ja puhuessaan päähenkilön elämänmittaisesta univelasta. Tällaiset laiskaa ajattelua edustavat muotoilut ovat Haahtelan tuotantoon tutustuneille tuttuja.

Adèlen kysymyksessä on myös koko joukko vaivaannuttavia kiteytyksiä, jotka voisivat olla peräisin Paulo Coelhon näennäisen salaperäisestä proosasta tai köykäisistä elämäntaito-oppaista: ”On paikkoja, joihin tullaan vain eksymällä, minä ajattelen, ei ole muuta tietä.”

Onneksi romaanista löytyy aidosti kiinnostaviakin kohtia, kuten tietoja katolisista pyhimyksistä ja luostarilaitoksen historiasta. Pyreneiden juurella usko ei ole jotakin abstraktia, vaan siellä ”Jumalan valtakunta on konkreettisesti läsnä meidän keskellämme, siis perunoissa, lantuissa, porkkanoissa ja maa-artisokissa.” (s. 77)

Yö- ja aamuajatuksia

Mutta entä jos Kristus ei koskaan palaa? Entä jos hänen odottamisensa on turhaa ja kuolema on pysyvä tila, josta ei voi pelastua? Adèlen kysymys paljastuu tarinaksi matkasta pimeydestä valoon, epäilystä varmuuteen. Se kertoo keskiluokkaisesta kurimuksesta. Siitä selvitään, kunhan on ensin piehtaroitu itsesäälissä.

Yksi teoksen loppupään hahmoista on luomisvoimansa menettänyt ja vanhan heilansa perään haikaileva kirjailija Yvonne. Naisen näistä sanoista ei voi olla ajattelematta, että ne pätevät Haahtelan luomuksiin: ”Viisaudet kirjoissa eivät nekään siirry muuhun elämään, valitettavasti, kunpa ne siirtyisivät. Paperilla kaikki on paljon helpompaa, mutta suurin ongelma on aina kirjojen välinen elämä.” (s. 154)

Adèlen kysymyksen sanoma on lopulta se, että tuskaa ei voi voittaa sitä välttelemällä, sen maton alle lakaisemalla, vaan ainoa keino siitä pääsemiseksi on mennä sen läpi. Vertaukseksi nostetaan syntiemme takia kärsinyt Jeesus ja hänen viimeinen matkansa Golgatalla.

Romaanista rakentuu yhtä aikaa hengellinen ja maallinen, eli yleisinhimillinen. Sen lukeminen on mukavaa, koska siinä käsitellyt asiat eivät ole liian kipeitä. Haahtela kirjoittaa tarpeeksi kevyesti. Adèlen kysymys ei ole paras kirja, mutta Suomessa julkaistaan paljon köykäisempääkin proosaa. Se solmii langat siististi yhteen ja jättää vaikutelman elämästä, joka on ihmeellistä sisäsiistillä tavalla.

Enempää tai vähempää Joel Haahtelalta lienee turha odottaa. Hän hallitsee oman harmonisen alueensa, eikä juuri kehity tai taannu. Adèlen kysymys asettuu saumattomasti hänen tuotantonsa jatkeeksi ja sen peruskysymysten kehittelijäksi.