Koska Kansalliskirjaston ex-ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm oli kirjoittanut Donnerin elämäkerran, oli luontevaa että perikunta pyysi häntä mammuttikirjaston järjestäjäksi. Sen hän on tehnyt ja kirjoittanut tältä pohjalta teoksen Rafael Donnerin avustamana. Tuloksena on harvinaisen elegantti kirja, runsaasti kuvitettu ja kauniisti taitettu. Nykypäivänä tällaisia kaunottaria saa harvoin käsiinsä. Ansionsa tulokseen on taittaja-graafikko Maara Kinnermällä.

Donner osti kirjoja Helsingin Akateemisesta ja kaikkialta matkoillaan. Päätukikohta, Pohjoisranta 12 oli niitä täynnä joka huoneesssa lattiasta kattoon. Lisää oli kotona Rauhankadulla ja kesäpaikassa Bromarvissa, johon oli keskitetty pari intohimoa, dekkarit ja kalakirjat.

Sankari ilmoitti niteiden lukumääräksi 10 000, mutta saman verran hän oli vuosien vierren poistanut. Kun kirjameri jatkuvasti paisui, hänen oli ryhdyttävä rajuihin toimiin järjestäen autodafeen eli tuhoten 4000 kirjaa, jopa omistuskirjoituksin saatuja teoksia, paljon kaunoa, ”tuota paskaa”. Kirjaroviota ei sytytetty, mutta pojat repivät kannet irti viskaten sivut paperinkeräykseen. Rafael arvelee isän tapansa mukaan suurennelleen: tuhon omaksi joutui ehkä parituhatta kirjaa. Paljon on lahjoitettu Kansalliskirjastoon ja Eduskunnan kirjastoon.

Ekholm tarkastee kohteen elämäkertaa kirjojen kautta, mitkä projektit kulloinkin olivat ajankohtaisia. Kun keisarin aateloimaa sukua ollut mies ei tullut tyhjästä, ensin on hyvä tarkastella isien, senaattori-professori Otto Donnerin ja kansatieteilijä-aktivisti Kai Donnerin kirjaperintöä. Jörnin nuoruuteen kuuluu lyhyt vasemmistokausi Atos Wirtasen suojattina ja taiteilijaryhmä Kiilan mesenaattina. Ilman sitä hän ei olisi päässyt Maailman rauhanneuvoston kokouksiin Berliiniin ja Helsinkiin, tutustunut Bert Brechtiin, J-P. Sartreen ja Pablo Nerudaan. Sitten alkaa elokuvavaihe ja Ingmar Bergman.

Kiinnostavia detaljeja ilmenee, kuten että Donner oli Martti Ahtisaaren puheenkirjoittajia.

Mutta missä on nainen? Ekholm mainitsee lähemmin vain Simone de Beauvoir’n ja Marlene Dietrichin. Donner rakasti naisia, muttei isommin lukenut.

Alan miehenä Ekholm luokittelee tämän Aleksandrian kirjaston eri kategorioihin, joskin ne ovat väljiä ja vuotavat. Keskeisiä luokkia ovat filosofia, historia ja politiikka, erikoisyksikköjä Saksa ja Mannerheim. Ylikirjastonhoitaja saa Donnerin kautta tarkastelluksi keskeisiä kulttuurimme kipupisteitä. Kun kodeissa on yhä vähemmän kirjoja ja tauluja, klassisen kulttuurin alasajo on vääjäämätön. Donnerille kirjasto oli raaja, jolla hän tapaili maailmaa. Hän oli täysi gutenbergiaani, netti ei koskaan ollut hänelle tärkeä.

Kirjallisuuden suurvalta

Donner oli toisen kerran naimisissa ruotsalaisen mediakonsernin pääomistajan Jeanette Bonnierin kanssa. Tästä saa trampoliinin hypätä yrityshistorioihin erikoistuneen tietokirjailijan Per T Ohlssonin teokseen, joka tarkastelee suurkustantamon perustajaa Albert Bonnieria (1820-1900). Tämäkin kirja on kaunis kuvitettuna Bonnierin kustantamien opusten kansilla ja kuvitusnäyttein. Kerran oli aika jolloin kirja itse oli taideteos, ja sen oli määrä säilyä tuhat vuotta.

Albert ei ollut yksin, hänen isänsä ja kaksi veljeäänkin olivat kustantajia ja kirjakauppiaita, mutta vain Albert Bonnier Ab kasvoi ruotsalaisen kirjallisuuden ykköskanavaksi, joka haali talliinsa tärkeimmät kirjailijat, kuten August Strindbergin, Gustaf Frödingin ja Selma Lagerlöfin. Meillä ei koskaan korosteta tai edes tiedetä, että Bonnier oli myös Zacharias Topeliuksen kustantaja. Välskärin kertomukset, Lukemisia lapsille ja muuta painettiin alkukielellä Ruotsissa.

Ohlssonin tarkastelussa toistuu, että Bonnierit olivat juutalaisia. Isä Gerhard oli syntynyt Dresdenissä mutta muuttanut Kööpenhaminaan, josta pojat asettuivat niihin ruotsalaiskaupunkeihin, joissa Juudan kansan sallittiin asua. Albert joutui toistuvasti tekemisiin antisemitismin kanssa, mikä purskahti kustanteiden aiheutettua paheksuntaa. Hänen tärkeimmät nimensäkin olivat antisemististejä, Strindberg naisvihansa ohella, Topelius kristillisyytensä takia. Tämä ei ollut outoa, juutalaiskammo oli kulttuurin ydintä, lehdistössä ja taiteessa pilakuvat kalottipäisistä kyömynokista.

AB oli liberaali, nuorena jopa rabulisti sallien monien kukkien helottaa. Vanhemmiten hän konservoitui, muttei sensuroinut kirjailijoitaan. Hän oli kansanvalistaja toimittaen 50 vuotta Svea-kalenteria, monen aloittelijan ensiareenaa ja julkaisten radikaalin opiskelijaseuran Verdandin kirjasia.

Bonnier oli kirjailijoidensa takia kahdesti oikeudessa. Strindbergin myrkyllinen avioliittoteos Giftas (1884) oli kipeä paikka, koska ei ollut varma ilmestyykö Genevessä oleillut tekijä vastaamaan jumalanpilkkasyytteeseen. Hän saapui, puolusti itseään tulisesti palaten heti Eurooppaan.

Fröding taas joutui moralistisessa ilmapiirissä käräjille liian yksityiskohtaisen yhdyntärunon takia. Molemmilla kerroilla painovapauslautakunta päätyi vapauttavaan tuomioon. Albert saattoi jatkaa arvokirjallisuuden julkaisemista firman kasvaessa kirja-alan jättiläiseksi.